VIDEON KÄYTTÖ AMMATTIFUTIKSEN ARJESSA

Omalla uralla tuli nähtyä valmistautumisessa ja valmennuksessa monenlaista videon hyödyntämistä. Palloiluissa käyttö on pääsääntöisesti koko joukkueen välitöntä palautetta ottelusta (päivän tai parin viiveellä) ja seuraavan vastustajan pelitavan scouttausta/kartoitusta. Varsinkin uudet huipputyökalut antaisivat kuitenkin mahdollisuuksia aika monipuolisiin juttuihin ja yksilöllisiinkin kehitysprojekteihin pidemmällä aikavälillä.

Prozone on futareille tuttu järjestelmä, joka on aktiivisesti käytössä huippufutiksessa ympäri maailmaa (ymmärtääkseni varsinkin britit ja norjalaiset on tosi aktiivisia). Prozone on suolaisen hintainen hi tech -systeemi, joka perustuu noin 10 kameralla tehtävään pelaajien ja pallon liikkeen tunnistukseen ja järjestelmästä saa kirjaimellisesti kaiken mahdollisen ja mahdottoman tiedon, mitä kuvitella saattaa. Systeemi vaatii käytännössä aina täysipäiväisen koulutetun työntekijän ja hän saa muutamalla klikkauksella siitä pihalle esim:

• yksilön, joukkueen osan tai koko joukkueiden kävelyt, hölkät, juoksut, täysvauhtiset spurtit, kokonaismatkat metreinä tai liikkumisen graaffisesti esitettynä taktiikkataululla jne...
• syötöt, syöttöjen pituudet, onnistumisprosentit, syöttöjen antajat ja vastaanottajat, paikat kentällä jne... 
• kuljetukset, taklaukset, laukaukset ym. ja niiden tekijät, paikat kentällä, onnistumisprosentit...
• esim. valittujen pelaajien reaaliajassa mitatut etäisyydet toisistaan (esim. puolustuslinjan tiiviyttä ja linjassa pelaamista varten)... 
• yhdellä silmäyksellä yksittäisen pelaajan, joukkeen osan, kentän lohkon/alueen kaikki tapahtumat tai yhdellä silmäyksellä kaikki eri tyyppiset erikoistilanteet puolutus- ja hyökkäyspäässä jne...  

Perusideana on siis se, että Prozonella mikä tahansa ottelun osa-alue, tapahtuma tai kokonaisuus voidaan poimia työn alle ja sitä voidaan tarkastella kolmella rinnakkaisella tavalla. Näyttöön saadaan yhtä aikaa esiin valitun tapahtuman

1. tilasto, numero ja prosenttitiedot, 
2. videokuvan kanssa reaaliajassa liikkuva interaktiivinen taktiikkataulunäyttö sekä 
3. videokuvat eri kamerakulmista. 

Tapahtumat saadaan helposti linkitettyä ja verrattua esim. muihin samanlaisiin tilanteisiin ottelun sisällä, aiemmissa peleissä, vastustajien pelitavassa, edellisellä kaudella jne... Tai pelin tapahtumissa voidaan navigoida esim. kentän lohkon/alueen, yksilön, pelattujen minuuttien, tai joukkueen osan mukaisesti. Vastaavia järjestelmiä on futiksessa varmaan muitakin ja joka lajissa tietysti omansa. Idea lienee kuitenkin selvä eli haluttaessa saadaan hyvin yksilöllistä täsmätietoa ja tiedon määrässä taivas on rajana! Ja valitut tiedot ja videot voidaan lopuksi tietysti imuttaa vaikka pelaajan iphoneen tai polttaa dvd:lle.

Prozonen käyttö ei kuitenkaan mullistanut omaa näkemystä futiksesta, vaikka useampikin valmentaja käytti sitä oman uran aikana. Syynä voi olla tietysti oma kovakalloisuus, joka ei siinä vaiheessa vielä antanut periksi pelin tehokkaalle opiskelulle, mutta oma perusajatus on kuitenkin se, että työkalut ovat vain niin hyviä kuin mielikuvat ja ajatukset ihmisten päässä, jotka ohjaavat niitä tai vastaanottavat niillä muodostettuja tietoja. Erityisesti Prozonen tyyppisten järjestelmien tietotulvaan on helppo hukkua tai jäädä päämäärättömästi kelluttelemaan. Itse muistan palaverin jos toisenkin, jossa numerot ja tilastot vilistävät iloisesti valkokankaalla ilman sen suurempia ahaa elämyksiä siitä, mitä edellisessä ottelussa oli tapahtunut. Päinvastoin välillä tuntui, että tilastosulkeisissa suoritus saatiin kuulostamaan kovin monimutkaiselta ja hankalalta. Huippusuorituksen yksinkertainen ja kristallinkirkas flow hautautui jonnekkin syvälle numeroiden alle.

Prozonen sijasta oman kuvan futiksesta mullisti taitavan valmentajan jäsennykset ja näkökulmat ottelusta, joita tuettiin hyvin yksinkertaisella, mutta järjestelmällisellä videon käytöllä. Prozone tai mikään muukaan järjestelmä ei itsessään kerro, miksi voitetaan tai hävitään tai miksi jostain toiminnasta kentällä seuraa jokin asia tai lopputulos. Tämä on aina lopulta valmentajien tehtävä, mutta näiden suorituksen sisällä olevien syy-seuraussuhteiden ja lainalaisuuksien näyttäminen urheilijalle ilman mitään työkaluja voi olla hankalaa. Video on siis työkalu, joka taitavissa käsissä luo ja terävöittää urheilijan kuvaa siitä, millaisia piirteitä on huippusuorituksissa. Yritän seuraavassa poimia joitain niitä juttuja, jotka omasta mielestä olivat ominaisia hyödylliselle ja toimivalle videon käytölle.

Pelitavan sekä suorituksen kehittäminen ja laadukkaiden mielikuvien muodostaminen on hidasta, joten ensimmäinen toimivan videon käytön piirre mielestäni oli säännöllisyys ja järjestelmällisyys. Videota käytetiin 1-2 kertaa viikossa ja suorituksen purkamisesta ja palautteesta ei lipsuttu. Jos pelitapaan oli tulossa isompia muutoksia tai vastustaja oli tuntematon, videota käytettiin palautteen lisäksi myös otteluun valmistautumisessa. Video oli osa arkea eikä se siis ollut rangaistusväline, jota käytettiin vain hävittyjen pelien jälkeen.

Edelliseen liittyen videolla ennen kaikkea rakennettiin ja luotiin voimakkaasti kuvia laadukkaista ja hyvistä suorituksista. Sitä ei käytetty virheiden tai ongelmien luettelointiin vaan onnistuneen suorituksen rakenteiden ja lainalaisuuksien tarkasteluun. Näiden onnistuneen suorituksen rakenteiden tarkastelussa ei haettu yksinkertaisia hokkuspokkus ratkaisuja, mutta ei myöskään koskaan sorruttu sekaviin tai teoreettisiin nippelifaktoihin eikä epäolennaiseen. Taustalla oli siis valmentajan tarkka kuva onnistuneen suorituksen elementeistä ja eri variaatioista, joita kohden videon avulla tehtiin joka viikko pientä korjausliikkeitä olipa ottelu päättynyt miten tahansa.

Miten on mahdollista, että vaikka jokaikinen viikko videopalautteeseen käytettiin 60-90 minuuttia, se tuntui lähes poikkeuksetta relevantilta, tuoreelta ja hyödylliseltä? Itse en myöskään kokenut, että palaverit tai ideat olisivat tylsällä tavalla toistaneet itseään, vaikka palavereja oli pidetty jo yli neljä vuotta (itse olin mukana viimeiset reilut 2 vuotta). Omien opiskelujen (valmistumassa "osaamisen kehittämisen maisteriksi") ja omien valmennuskokemusten kautta olen saanut hiukan perspektiiviä siihen, miksi homma ehkä tuntui toimivan niin hyvin.

Taustalla oli huippuekspertin laadukas ja intuitiivinen kuva omasta toimintakentästä, jota kuvasin blogin edellisessä kirjoituksessa. Huippuasiantuntijalla on kyky nähdä sekä koko kokonaisuus että pienimmätkin yksityiskohdat ja poikkeuksetta löytää näiden joukosta olennainen kussakin tilanteessa. Huippuasiantuntija ymmärtää syvällisesti aiheeseen liittyvät syy-seuraussuhteet, toimintatavat sekä rakenteet ja ohjaa omaa toimintaansa strategisesti ja usein tiedostamatta vaistonvaraisesti. Tämä perustuu valtavaan määrään tunteja, jotka aiheen parissa on vietetty. Asiantuntijalle muodostuu ikäänkuin supertarkka kuva aiheesta, jossa eri yksityiskohdat ja elementit linkittyvät toisiinsa hierarkisena verkostona ja osa-alueina, jotka yhdessä muodostavat järkevän ja elävän kokonaisuuden. Esimerkkinä tällaisesta asiantuntijuudesta voisi ottaa esimerkiksi kapellimestarin, joka kuulee sinfoniaorkesterin soitosta pienimmätkin nyanssit ja samalla hallitsee kokonaisuutta ja sen suuntaa. Ummikolle informaatiota on aivan liikaa ja jäsennys on pinnallista. Sinfoniaorkesterin tapauksessa ummikon näkemys voisi olla esim: "hyvä biisi" ja vastaavasti urheilun puolella noviisille täysvauhtiset golfswingit näyttävät helposti kaikki samanlaisilta eikä syitä erilaisiin lopputuloksiin löydy.  

Tämä yksinkertainen tehtävän tai suorituksen paloittelemisen ja ydinasioiden tunnistamisen -malli on kaiken kehittämisen tai opettamisen peruslähtökohta. Tämä ei luonnollisesti rajoitu urheiluun vaan vastaavat mallit löytyy kouluopetuksesta tai vaikka teollisesta tuotannosta Toyotan TWI- tai JI -kehitysmalleista. Kaikessa kehittämistyössä oman tekemisen analyysi on ensimmäinen peruslähtökohta. On tärkeää tunnistaa oman suorituksen ja prosessien ydinvaiheet ja niissä vaadittava keskeinen osaaminen. Ei siis mitään ydinfysiikkaa vaan usein jotain tälläistä:

1. analysoidaan ja puretaan suoritukset palasiksi, 
2. tunnistetaan keskeiset vaiheet/osa-alueet ja ydinasiat niiden sisällä, 
3. luodaan ja kehitetään keinoja näiden ydinasioiden opettamiseen, 
4. arvioidaan oppimista, 
5. annetaan palautetta ja ohjataan, jonka jälkeen 
6. aloitetaan sykli kerta toisensa jälkeen uudestaan. 

Näin jälkikäteen ymmärrän, että meidän normaaliviikko eteni em. valmentajan alaisuudessa pitkälti yllä olevan listan mukaisesti. Video oli työskentelyn ytimessä ja sitä käytettiin kaikkiin vaiheisiin eli suorituksen paloitteluun, ydinasioiden tunnistamiseen, opettamiseen, arviointiin ja palautteeseen. Puoliajalla ja pelin lopussa tulleista viiltävistä analyyseistä päätellen valmentajalle paloittelu ja ydinasiat olivat olleet selviä ilman videotakin, mutta muissa vaiheissa hän käytti sitä tehokkaasti viestiessään ajatuksensa joukkueelle. Laadukkaan pelin analyysin ja pitkän kokemuksen kautta muodostunut syvä asiantuntijuus ohjasi siis hänet helposti ja erehtymättömästi viikko toisensa jälkeen edellisen ottelun ydinasian äärelle ja vaikka syy-seuraussuhteet eivät aina olleet yksinkertaisia, joka kerta ne tuntuivat kuvaavan juuri niitä ydinasioita, jotka olivat määrittäneet ottelun kulun.

Pieninä miinuksena mainittakoon se, että ihan helppoa ja ilmaistahan videon viikottainen käyttö ei ollut tälläkään työtavalla. Käytössä oli ottelut kuvaava avustaja, joka myös pätki ottelun ja "täggäsi" eli antoi avainsanat videoklipeille valmentajan ohjeiden mukaan. Videon kanssa työskentely vaatii siis aina jonkin verran sekä henksiä osaamisresursseja että konkreettisia taloudellisia resursseja. Pay now or you'll pay later! - sanonta pitää kuitenkin paikkansa. Usein etukäteen prosessin laadusta maksaminen on kuitenkin parempi vaihtoehto, kun lopputuloksen huonossa laadussa maksaminen

Toinen miinus oli se, että varsinkin nuorille pelaajille työskentely oli vaativaa. He eivät päässeet käyttämään omia vahvuuksiansa eli energistä ja luovaa "koheltamista" kovin vapaasti. He saattoivat siis törmätä ongelmiin, joista mainitsin edellisessä kirjoituksessa eli ajoittain he ehkä päätyivät kentälle jäykästi noudattamaan valmentajan ohjeita. Tämä saattoi kestää jonkin aikaa, kunnes pelitapa oli sisäistetty, jolloin rentous palasi. Kokonaisuutena joukkueen pelitapa oli hyvin kurinalainen, rento ja taloudellinen, mutta se perustui tiukkaan ennakoitavuuteen ja yhteisymmärrykseen siitä, mitä  seuraavaksi tulee tapahtumaan. Moista tulevien tapahtumien selvännäkökykyä koko joukkueen tasolla en ollut aiemmin kokenut ja muistelen sitä lämmöllä. Vaikka vastassa oli paljon laadukkaampia yksiköitä ja kalliimpia joukkueita, jotka usein näihin perustuen vetivät pidemmän korren maalinteko kilpailussa, oli hienoa olla osa joukkuetta, joka lähes poikkeuksetta määritteli sen, kuinka peli tullaan pelaamaan.

Uskon, että paljon tämän lähemmäksi saksalaista jalkapalloa ei Brittein saarilla voinut ainakaan tuolloin päästä ja näitten toimintatapojen suunnilta taitaa löytyä se futiksen Graalin malja, joka on innoittanut mm. Linekerin legendaarisen lausahduksen : "Jalkapallo on peli, jossa pelataan 90 minuuttia, jonka jälkeen Saksa voittaa!"