EMME
OLE KOVINKAAN RATIONAALISIA PÄÄTÖKSENTEKIJÖITÄ -
HYÖTYTEORIA
VS. PROSPEKTITEORIA
Daniel Kahneman on taloustieteen nobelisti, joka on tutkinut tekemiämme
päätöksiä erilaisissa talouden valintatilanteissa
käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta. Näiden urauurtavien
taloustieteen tutkimusten antia voidaan hyödyntää myös
urheilumaailmassa vastaan tulevien tilanteiden ymmärtämisessä.
Ennen Kahnemanin ja hänen pitkäaikaisen edesmenneen
tutkijakollegansa Amos Tverskyn tutkimustuloksia oli kauppatieteissä
käytännössä vallalla kuva ihmisestä puhtaan järjen ohjaamana
rationaalisena päätöksentekijänä, joka valitsee aina eniten
tuottoa ja hyötyä tuottavan ratkaisun olosuhteista riippumatta.
Tätä näkökulmaa kutsuttiin päätöksenteon hyötyteoriaksi. Näin
ei kuitenkaan läheskään aina ole, vaan teemme järjestelmällisesti
valintoja, jotka eivät ole panos-tuotos näkökulmasta meille
kaikkein hyödyllisimpiä. Mekanismit ovat tutkitusti universaaleja ja automaattisia ja löytyvät myös urheilusta.
Tätä
löydettyjen mekanismien kokoelmaa
nimitetään prospektiteoriaksi (prospect theory) ja tästä Kahneman sai taloustieteen Nobel -palkinnon 2002.
Kahneman kuvaa kirjassaan "Thinking, Fast and Slow"
selkokielellä ja antoisasti lukuisia järjestelmällisiä tilannearvion ja päätöksenteon vääristymiä, jotka ilmenevät, kun olosuhteet ovat oikeat. Ainakin pokerikirjallisuuteen tutustuneille osa mekanismeista on
tuttuja ja erityisesti pokerin pelaajat pyrkivät opiskelemaan ja välttämään näitä houkuttelevia toimintatapoja. Nostan tässä esiin neljä keskeisintä tilannetta ja pääöksenteon vääristymää, jotka olen otsikoinut seuraavasti:
1. ONGELMAT TAVOITELTAESSA VARMUUTTA
2. TOIVOSTA KIINNI PITÄMINEN VÄÄJÄÄMÄTTÖMÄN TAPPION EDESSÄ ELI COME BACKIT
3. EPÄTODENNÄKÖINEN UHKAKUVA SUURESTA TAPPIOSTA
4. TOIVO JA HAAVEILU EPÄTODENNÄKÖISESTÄ JÄTTIPOTISTA
Nämä ovat tilanteita, joissa urheilijan tai
joukkueen pelikirja on erityisessä vaarassa seota eli suoritus voi ns. lähteä
lapasesta tai lässähtää.
1.
ONGELMAT TAVOITELTAESSA VARMUUTTA
Hyötyteorian
mukaisen rationaalisen hyötyyn perustuvan päätöksenteon ja
prospektiteorian mukaisen inhimillisen päätöksenteon eroa voidaan
aloittaa jäsentämään seuraavalla Kahnemanin esimerkillä.
Kumpi
alla olevista vaihtoehdoista on sinusta houkuttelevampi?
A.
100 % varmuus 100 000 euron voitosta vai
B.
95 % varmuus 120 000 euron voitosta
Valtaosa
meistä valitsee tutkimusten mukaan vaihtoehdon A, vaikka se ei puhtaasta hyödyn
näkökulmasta ole lainkaan perusteltua. Vanhanaikainen hyötyteoria
ei pystynyt tätä tekemäämme valintaa selittämään, vaan sen
mukaan ihminen valitsisi aina eniten tuottoa antavan ja optimaalisen
vaihtoehdon eli tässä tapauksessa B:n. Vaihtoehto B tuottaa
selkeästi suuremman hyödyn ja jos tilanne toistetaan loputtoman
monta kertaa tuottaa se keskimäärin 114 000 euroa. Valtaosa meistä
jättää sen silti valitsematta, koska siihen liittyy 5 % epävarmuustekijä. Käytännön elämän esimerkkejä
tästä varmuuden tavoittelusta on esimerkiksi oikeusriidan sopiminen
oikeussalin ulkopuolella huomattavasti pienemmästä summasta,
vaikka omat voiton mahdollisuudet täydelle korvausvaatimuksen summalle olisivat hyvin
vahvat.
Keskeistä
on, että inhimillisestä näkökulmasta olemme valmiita maksamaan
varmuudesta huomattavan suuren ylihinnan ja mekanismi on meille
tutkitusti hyvin yleinen. Mekanismi perustuu siihen, että koemme
tiukassa paikassa tuon pienen epävarmuuden hyvin epämiellyttävänä.
Se vaivaa meitä automaattisesti ja haluamme siitä eroon ellemme ole
sen sietämiseen harjaantuneet. Toimintatapa on yksi neljästä
keskeisestä mekanismista prospektiteoriassa ja sen ytimessä on
mieltä hiertävän epävarmuuden poistaminen.
Urheilumaailmassa
tämä mekanismi näkyy esim. johtoasemassa voiton varmisteluna
suorituksen tai ottelun lopussa. Voitto on jo melkein sinetöity ja
väistämättä riskinotto pyrkii vähenemään ja suoritus pyrkii
passivoitumaan. Vaikutus on erityisen suuri, jos suoritusta ei ole
vahvasti sisäistetty eikä ajatuksia saada pysymään syvälle
suoritukseen uppoutuneena. Aivojemme automaattinen osa häiriintyy
tästä epävarmuudesta ja pyrkii keskittämään resursseja sen
poistamiseen. Urheilussa tässä epävarmuuden tilassa pysyminen ja
sen sietäminen on keskeistä.
Ongelma
johtoaseman säilyttämisestä loppusummeriin asti on perussettiä ainakin vanhan polven
suomalaisille jääkiekkofaneille, joille Ruotsin Sundin on edelleen
iso mörkö viime hetken maaleineen. Itsekin olin mukana
suomifutiksen surullisen kuuluisassa viime hetken Unkari tappiossa ja
jos joku on kärsinyt katsoa ottelun koko loppuosan nauhalta, voi
varmaan paremmin arvioida, kuinka aktiivisia olimme ja kuinka
vahvasti pystyimme ottamaan riskejä dominoidaksemme peliä
pallollisena ottelun loppupuolella.
Lisäongelmana
on tietysti vielä se, että mekanismi vahvistuu, mitä isommasta
panoksesta tai voitosta on kysymys. Tätä voit kuvitella vaihtamalla
esimerkin summat 10 ja 12 miljoonaan. Kukaan meistä ei taitaisi enää
ottaa vaihtoehto B:tä. Jos tähän vaihtoehtoon olisi kuitenkin
pakotettu ja tuloksen varmistumista joutuisi odottamaan vaikkapa yön
yli, olisi todennäköisesti hyvin rauhaton yö edessä. Tällainen
jättipotin varmistumista hermostuneena odottava mielentila ei ole
lainkaan optimaalinen urheilusuoritukselle. Näiden mekanismien
parissa moni urheilija tai joukkue joutuu painimaan ollessaan
vuosikausien työn jälkeen johtoasemassa esim. Olympia- tai Grand
Slam -finaalissa. Mitä suuremmaksi sitoutuminen lopputulokseen on
alun perin rakennettu, sitä suurempi on mekanismin vaikutus, kun
jättivoitto on ns. huulilla. Esimerkiksi suomalaisella jalkapallolla tulee olemaan tämän tyyppinen tilanne sitten, kun se viimeisen askelen ottaminen arvokisoihin on käsillä. Myös tästä näkökulmasta
katsottuna kannattaa valmennuksessa rakentaa sitoutumista
ensisijaisesti suoritukseen eikä lopputulokseen. Tätä
suorituskeskeisyyttä olen pohtinut ja korostanut aiemmissakin teksteissä.
Tämän mekanismin ansiosta monet suuret finaalit ovat niin varovaisia ja passiivisia.
Joskus tilanne voi tietysti olla se, että valmentajatkin ovat
mekanismin vaikutuksen piirissä ja ovat luoneet varovaisen
strategian, mutta usein on kysymys siitä, että molempien
joukkueiden pelaajat joutuvat vastoin tahtoaan mekanismin vaikutuksen
alaiseksi. Vältetään virheitä, koska finaalia ei haluta hävitä. Normaalilla riskinotolla päästäisiin voitokkaaseen
lopputulokseen paljon todennäköisemmin. Urheilussa
altavastaajana ja kokemattomana em. tilanteeseen joutuvalle
voittamisen emotionaalinen, statuksellinen ja taloudellinen merkitys
on hallitsevaa mestaria suurempi ja mekanismi on potentiaalisesti
vahvempi.
Lohdutuksena
Kahneman tarjoaa sitä, että kaikista tässä kuvatuista mekanismista voi niiden tunnistamisen ja
harjoittelun jälkeen oppia ulos ja näin toimivat mm. pokerin
huippuammattilaiset ja pörssimeklarit. He pystyvät näkemään
isomman kuvan (broad framing) ja sen, että he tekevät näitä isojen
voittojen/tappioiden valintoja jatkuvasti. Tämän pohjalta he
kurinalaisesti valitsevat pitkällä aikavälillä tuottoisimman
peli- ja työtavan eli sisäisestä mekanismista huolimatta he
ottavat laskelmoituja riskejä ja pelaavat nämäkin tilanteet
todennäköisyyksien mukaisesti optimaalisesti olipa panos mikä
tahansa. He ymmärtävät, että varovaisuudella saa pitkässä
juoksussa huonompia tuloksia ja he kykenevät keskittymään suoritukseensa ja vaientamaan tämän
sisäisen äänen silloin, kun voitto on lähellä.
Urheilun
maailmassa tätä opettelua auttaisi merkittävästi tietoisuus siitä, että oma osaaminen
riittää säännöllisesti finaalipaikkoihin eikä kyseessä ole se
ainoa jättipotin paikka. Altavastaajalle tai finaalissa olevalle
yllättäjälle tämä ei ikävä kyllä ole useinkaan itsestään selvää ja
tuolloin vaihtoehdoksi jää rautaiset hermot ja aktiivinen ote heti
ensi yrittämällä. Edellä mainitun johdosta voimme ihailla
altavastaaja-asemasta uran ainoaan yhteen isoon voittoon nousevien
kylmähermoisuutta entistäkin enemmän. Monien mestarienkin reitti
käy dominoivaan asemaan usein ensimmäisen nolon alisuoritetun
finaalin kautta. Muun muassa Roger Federer on kertonut avoimesti
ensimmäisestä Grand Slam -finaali pettymyksestään ja omasta
alisuorituksestaan siinä.
2.
TOIVOSTA KIINNI PITÄMINEN VÄÄJÄÄMÄTTÖMÄN TAPPION EDESSÄ ELI
COME BACKIT
Jotta
pelin tai ottelun loppuminuutit olisivat katsojille jänniä, niin
tappiolla olevalle vastustajalle tarjoutuu loppuhetkillä edellä
mainitulle vastakkainen toimintamalli, joka on Kahnemanin neljästä
mekanismista toinen. Nyrkkeilijä, joka on pisteissä pahasti
jäljessä viimeisessä erässä, yleensä heittää pelikirjan
nurkkaan ja laittaa kaiken peliin yhtä
tyrmäysiskua saalistaessa. Kyseinen
nyrkkeilijä toimiikin tässä tilanteessa yltiöpäisen
riskihakuisesti ja uhraa todennäköisyyksien valossa pieneen
mahdollisuuteen valtavasti liikaa energiaa. Myös muissa lajeissa
löytyy tietysti vastaava yltiöpäinen riskinotto. Jääkiekon
maalivahdin pois ottaminen lienee klassisin.
Jos ykköskohdan rahaesimerkki käännettäisiin ylösalaisin, olisi yllättävän moni valmis ottamaan 5 % todennäköisyydellä onnistuvan uhkapelin välttääkseen ison taloudellisen tappion, vaikka uhkapelin valitsijalle maksettavaa tulee keskimäärin se 114 000 euroa varman 100 000 menettämisen sijasta.
Käytännön talousmaailmassa tämä mekanismi näkyy siten, että olemme hyvin valmiita
panostamaan pieneen toivoon, vaikka suuri tappio olisi jo lähes
varma. Jos firman korkean profiilin projekti (tai palloiluseuran joukkue) on epäonnistumisen partaalla, ollaan siihen usein valmiita panostamaan
vielä miljoonia lisää, vaikka onnistumisen mahdollisuudet
saattavat olla mitättömät eikä lisämiljoonille ei ole luvassa tuottoa. Usein olisi parempi kuopata tärkeäksi koettu projekti ja etsiä
uusi suunta resursseille. Urheilussa ja talouden maailmassa on
periaatteellinen ero, sillä urheilussa usein isosta tappiosta ei
sakoteta pisteissä pientä tappiota enempää. Poikkeuksena esim.
golfin normaali lyöntipeli, jossa jokainen lyönti lasketaan ja onnistuminen vaatii neljän päivän kokonaistuloksen
onnistumisen. Talouden maailmassa jokainen takaisku eli euro
lasketaan aina lopullisessa tuloksen analyysissa ja mekanismin osalta
pitäisi olla erityisen tarkka ja reagoida nopeasti.
Mekanismi
kannattaa urheilussakin tiedostaa. Tappioaseman toiveikkaasta ja yltiöpäisestä loppurutistuksesta sekä riskinotosta maksetaan aina jokin hinta. Hintaa on esimerkiksi turha
energian kulutus ja väsymys joka haittaa valmistautumista ja
suoriutumista seuraavassa koitoksessa. Tätä kannattaa ainakin
turnausmuotoisissa tilanteissa miettiä. Muita riskejä on
esimerkiksi lisääntynyt loukkaantumisriski, joka helposti seuraa
riskinotosta. Oma suoritustekniikka sekoaa myös näissä tilanteissa
helposti tuoden mahdollisia haitallisia pidempikestoisia vaikutuksia.
Myös riskinotosta seuraavasta tunnekontrollin herpaantumisesta on
usein haitallisia vaikutuksia. Nyrkkeilyssäkin oma puolustus aukeaa
ja riski tyrmätyksi tulemisesta kohoaa. Kaikki edelliset riskit
saattavat toteutua ja fyysisiä sekä emotionaalisia haavoja joutuu
nuolemaan pitkään. Joskus voi olla kokonaisuuden kannalta parasta
hyväksyä karvas tappio ja himmailla suoritus loppuun, vaikka esim.
kannattajien ja median taholta tätä voidaan kritisoida. Urheilussa
usein kasvojen säilyttäminen vaatii tämän yltiöpäisen
riskinoton epätoivoisessa takaa-ajoasemassa ja tämä liittyy usein
lajin sisäiseen kulttuuriin.
Kahnemanin
tutkimusten mukaan ihmisillä on erityisen vahva taipumus
epätoivoisiin ponnistuksiin vääjämättömän ison tappion
uhatessa. Kahnemanin mukaan tappion välttämiseen käytettävät
vääristyneet yliresurssoinnit ovat noin kaksinkertaiset
vääristyneeseen voiton tavoitteluun verrattuna. Tappionuhan
aiheuttama "kipu" on siis tuplasti voiton mahdollisuutta
voimakkaampi ja määrätyissä tilanteissa olemme valmiit tekemään
lähes mitä tahansa, jos pienikin mahdollisuus ison tappion
välttämiseen on olemassa. Tämä perustuu evolutiivisesti vaaran,
saalistajan ja uhan välttämiseen, jolla on selkeästi
keskeisempi rooli eloonjäämisen kannalta kuin voittojen eli
ravinnon löytämisellä. Uhan välttämiselle on aivoissa annettu
suurin prioriteetti ja se saa aikaan suuremman reaktion.
Muita
urheilumaailman ilmenemismuotoja tästä mekanismista on esimerkiksi
kalliilla hankitun alisuorittavan huippupelaajan jääräpäinen
peluuttaminen tai tappion häämöttäessä aloitettu joukkotappelu
vastustajan sekoittamiseksi. Keskeisin ilmentymä jääräpäisestä
marginaalisen toivon ylläpitämisestä urheilun piirissä on
kuitenkin loukkaantuneena harjoittelun tai suorituksen jatkaminen.
Käytännössä alkaa
olla selvää, että vamma pilaa suorituksen, kauden tai jopa
uran, mutta
tämän hyväksyminen on ylivoimaista, jos pienikin toivon kipinä on
olemassa.
Kaikki jotka olemme urhelun parissa työskennelleet tiedämme, kuinka
hyviä urheilijat ovat toivomaan, unelmoimaan ja tarttumaan näihin
oljenkorsiin. Em. tilanteessa urheilija jatkaa usein vamman kanssa
puskemista pahentaen yleensä tilannetta ja hidastaen
toipumistaan merkittävästi. Usein valmentajat ovat myös tätä
näennäistä urhoollisuutta rohkaisemassa.
Kesken
tämän tekstin kirjoittamisen saatiin jälleen upea onnistunut come
back, joka asettaa edellisen kommenttini ja mekanismin kyseenalaiseksi. Kimmo Timonen uhmasi lääkäreitä, valmentajia ja
terveysriskejä ja palasi verenkiertohäiriöiden jälkeen voittamaan
Stanley Cupin Chicagon paidassa. Uskomaton sisukkuus ja pelimehen veto, joka palkittiin. Timonen meni
pokeritermein all in ja korjasi jättipotin.
Kaikki eivät ole näin onnekkaita. Hävityiksi tuomituista poteista on vaikea irtaantua, vaikka niissä roikkumalla kulutetaan
paljon turhaa fyysistä ja ennen kaikkea emotionaalista energiaa,
joka olisi tarpeen seuraavassa koitoksessa. Usein tämä näkyy
tappion häämöttäessä perus ärripurri kiukutteluna, joka myös
on energian hukkaa ja kertoo tunnekontrollin pettämisestä.
Seurauksena optimaalinen suoritustila häipyy entistä kauemmaksi ja
se on seuraavalla kerralla taas hiukan vaikeampi saavutettava. Pieni
mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa siihen yhteen voittavaan
tyrmäysiskuun ja loppuminuutit ovatkin näiden kahden em. mekanismin
kohdatessa huippujännittäviä. Himmaillen
voittoa varmisteleva, riskejä välttävä johtoasemasta hyytyjä vs. täysin
estottoman epätoivoisesti tappiota välttävä, riskihakuinen
innostuva takaa-ajaja on katsojan kannalta viihdyttävä asetelma.
Sen verran on kommentoitava, että niin kunnioitettavaa kuin ylisuuri tunteellinen riskinotto tappion häämöttäessä onkin, ei
tätä toimintatapaa ole kovin helppoa vaihtaa johtoasemassa kylmän
viileään hallittuun riskinottoon, vaan tunneperäiset mekanismit
saattavat ikävä kyllä kulkea käsi kädessä molemmissa
tilanteissa. Pahimmillaan seurauksena on jojottelua, jossa suoritus
vaihtelee reaktiivisesta ylivarovaisuudesta ylisuureen riskinottoon riippuen johto-
tai tappioasemasta.
Ikävä
kyllä tappion epätoivoisen välttämisen mekanismi on
automaattinen, universaali ja vaati järjestelmällisen ulos
opettelun. Vastalääke on tässäkin pelikirjan mukainen
kurinalainen, analysoitu ja syvälle sisäistetty suoritus, jossa on
riittävä intensiteetti ja flow yhdistettynä tunnekontrolliin
ja sopivaan emotionaaliseen etäisyyteen. Voiton nälkä ja
tappion vihaaminen kanavoidaan näiden kautta ja ymmärretään selkäytimestä kumpuavat mekanismit, jotka tässä on esitetty. Esimerkkinä
optimaalisesta tavasta nostan vaikka taas sen Saksan. Saksan
futismaajoukkuetta näkee harvoin tappioasemassa loppuminuuteilla
laittamassa joukkomyllyä pystyyn, koska olisi vaikeaa päästää
potista emotionaalisesti irti tai vastaavasti syyllistymässä
passiivisuuteen ja riskin välttämiseen johtoasemassa. Riittävä emotionaalinen etäisyys suoritukseen on
tärkeää ja tähän auttaa parhaiten, että on säännöllisesti
ison tappion tai voiton mahdollistavissa asemissa ja tilanteissa,
joissa tätä voi opetella ja jotta kontrolloidun riskinoton voi
hallita johto- ja tappioasemassa.
Nostan
vielä esiin kaksi irrallista päätöksenteon vääristymää, jotka
vaikuttaa päätöksentekoa haittaavasti suuren tappion häämöttäessä.
Tätä tappion epätoivoista välttämistä vahvistaa usein
tunneperäinen ja ylpeä suhtautuminen jo käytettyihin resursseihin
(sunk cost -fallacy). Käytettyihin resursseihin sitoutuminen estää
tilanteen ja siihen vaikuttavien vaihtoehtojen analysoinnin omana
yksittäisenä kokonaisuutena. Ei pystytä ns. pelaamaan yhtä
tilannetta kerrallaan. Pokeritermeillä ollaan
usein "emotionaalisesti sitoutuneita" pottiin jo
laitettuihin rahoihin eikä kyetä laskemaan juuri sen hetkisen
tilanteen todennäköisyyksiä ja vaihtoehtoja. "Enhän minä nyt voi loukkaantua, kun olen reenannut tätä varten vuosikausia." Todennäköisyyksien valossa se ikävä kyllä on mahdollista. Joskus all in
panostaminen on perusteltua, mutta joskus taas tulee kipata häviävä
käsi ja välttää lisämenetyksiä. Automaattista vastausta ei ole.
Aiempien panostuksien ei tulisi kuitenkaan vaikuttaa tähän
päätökseen, vaan sitä tulisi ohjata ainoastaan paras ja
tuottoisin mahdollinen reitti ko. tilanteesta eteenpäin.
Toinen
mekanismia lisäävä vääristymä liittyy mielikuviin ja tarinoihin
sekä niiden määrään ja elävyyteen. Timosen kaltaiset
uskomattomat vastoinkäymisistä nousut ja Virenin kaatumisen
jälkeiset voitot talletetaan vankasti urheiluyhteisön legendoihin ja
tarinoihin. Näitä tarinoita sitten toistetaan ihailevasti kerta
toisensa jälkeen. Epäonnistuneita epätoivoisia come back
-yrityksiä ei sen sijaan muista tai muistele kukaan. Näiden epätodennäköisten onnistuneiden come back -tarinoiden kuuleminen saa meidät yliarvoimaan come backien
mahdollisuudet suuresti. Tämä yliarviointi perustuu
helppouteen, jolla voimme palauttaa nämä tunnetut onnistumiset
mieleemme. Tapahtuman mieleen palauttamisen helppous ei
kuitenkaan ole sama asia kuin tapahtuman todennäköisyys ja yleisyys
ja aliarvioimme epäonnistuneiden yritysten määrän valtavasti,
koska meillä ei ole näistä yhtä paljon ja yhtä eläviä mielikuvia. Voidaankin Kahnemania mukaillen sanoa, että maalaisjärkemme on monessa asiassa nopea ja taitava, mutta todennäköisyyslaskenta ei ole yksi niistä.
Näitä
todennäköisyyksien vääristymiä emme päätöksen teossa
useinkaan tunnista tai pysähdy analysoimaan vaan annamme omien
muistikuvien saatavuuden helppouden (availability bias) ja
elävyyden (salience) ohjata päätöksentekoamme. Länsimainen
kulttuurimme on Hollywoodin ja median ansiosta läpeensä kyllästetty
tarinoista, joissa altavastaajat raivaavat tiensä vaikeuksien kautta
voittoon. Altavastaajan ja takaa-ajajan asema on tästä
romantiikasta huolimatta surkea tilanne ja sitä kannattaa loppuun
asti välttää. Kannattaa aina pyrkiä dominoivaan asemaan kun se on
mahdollista, sillä come backit ovat aikuisten oikeasti surullisen
epätodennäköisiä. Erityisesti tästä syystä, mitä suurinta
respektiä Timosille ja Vireneille, joiden come backit ovat
mielikuviimme verrattuna vielä paljon vaikeampia suorituksia. Juuri
näiden uskomattomien tarinoiden ansiosta seuraamme urheiluviihdettä.
Kahnemanin
teoriat ovat tylsiä, mutta niissä on vinha perä. Lähtökohtaisesti
meille saattaa tulla tilanne, jossa joudumme valitsemaan haluammeko
kiinnostavia tarinoita tuottavia urheilijoita vai haluammeko
urheilijoita ja joukkueita, jotka ottavat tylsästi dominoiden isoja,
pieniä ja keskisuuria voittoja. "Ennakkosuosikki, johti koko
ottelun ja voitti taas helposti finaalin", on tylsää luettavaa
eikä tuota hyviä tarinoita. Kuitenkin helpoin tapa välttää
Kahnemanin ongelma come backeihin hukattavasta liiallisesta
energiasta on pysyä johtoasemassa. Joudumme tekemään isoja periaatteellisia päätöksiä omista toimintatavoistamme urheilemisen arjessa.
3.
EPÄTODENNÄKÖINEN UHKAKUVA SUURESTA TAPPIOSTA
Kaksi
edellistä esimerkkiä olivat tapauksista, joissa voitto tai tappio
olivat melkein varmoja. Molemmissa tilanteissa alamme raha-asioissa
toimia normaalista poikkeavasti ja näin toimii myös urheilija,
jollei ei ole aktiivisesti muuta opetellut. Potentiaalisesti nämä
ovat siis niitä hetkiä, kun paletti niin sanotusti sekoaa.
Kaksi
viimeistä Kahnemanin mekanismia ilmenevät, kun voiton tai tappion
mahdollisuus on pieni. Ensimmäiseksi tarkastelen epätodennäköista,
mutta pelottavaa uhkakuvaa. Otetaan taas esimerkki rahamaailmasta.
Kumman
vaihtoehdon valitsisit?
A.
5 % mahdollisuus 10 000 euron tappiosta vai
B.
100 % mahdollisuus 550 euron tappiosta
10
000 euron tappio tuntuu niin pelottavalta, että useimmat meistä
tarttuvat vaihtoehto B:hen, vaikka se jälleen tuottaa meille
pitkässä juoksussa huonomman tuloksen. Vaihtoehto A toteutuu
keskimäärin joka 20. kerta tuottaen ison 10 000 euron tappion,
mutta vaihtoehto B maksaa meille 20 kertaa toistettuna yhteensä 11
000 euroa. Vaihtoehto A olisi siis huomattavasti edullisempi
ratkaisu. Jälleen keskeistä olisi etäisyyden ottaminen
emotionaalisen kapean lähestymistavan (narrow framing) sijasta.
Samalla
tavalla kuin olemme kohdassa 1 valmiita maksamaan ylimääräistä
voiton varmistamisesta, olemme valmiita maksamaan ylimääräistä
epätodennäköisen, mutta pelottavan uhkakuvan poistamisesta. Mitä
elävämmin kuvattu uhkakuva on sitä, enemmän olemme valmiita sen
poistamisesta maksamaan. Riskiä isosta tappiosta ei haluta ottaa, vaan maksamme ylisuuren hinnan mielenrauhasta.
Vakuutusyhtiöiden liiketoiminta perustuu tähän meidän
turvallisuuden kaipuuseemme. Ilman harjaantumista emme pysty
katsomaan isompaa kuvaa ja hyväksymään yksittäistä riskiä osana
isoa kokonaisuutta. Yksittäinen kirvelevä tappio tulisi
halvemmaksi, kuin toimet joita sen poistamiseen käytämme, mutta
haluamme välttää emotionaalista kipua, jota tappio ja pelkästään
sen uhka aiheuttavat. Aivojen ja
evoluution näkökulmasta tämä perustuu siihen, että olemme
herkästi valmiita kiertämään hyvinkin pitkää kiertoreittiä,
jos lyhyemmän reitin varrella on pienikin mahdollisuus tulla pedon
syömäksi.
Urheilussa
tämä Kahnemanin prospektiteorian vääristymä näkyy tyypillisesti
tilanteessa, jossa vahva
ennakkosuosikki kohtaa heikon altavastaajan. Ennakkosuosikille
ei oikeastaan ole tarjolla muuta kuin mitätön rutiinivoitto tai
mahdollinen häpeällinen tappio ja julkinen nöyryyrys. Jos ennakkosuosikin
vireystila ei ole em. tilanteessa riittävä ja fokus
virheetön, voi seurauksena olla heikko aloitus suoritukselle ja
nöyryyttävä kasvojen menetys alkaa vaikuttaa todennäköiseltä.
Uhkakuva kasvaa nopeasti. Maksavina katsojina olemme katsomossa juuri
näitä hetkiä ja tarinoita varten. Haistamme ennakkosuosikin verta
ja lyömme kaksin käsin apinoita ennakkosuosikin selkään.
Riittävän hyvin sisäistetty suoritus ja vahva tunnekontrolli
auttaa ennakkosuosikkia kantamaan apinat yli maaliviivan
voittoisasti, vaikka epätodennäköinen katastrofikin on aina
mahdollinen.
Jos
uhkakuva on elävästi kuvattu ja siitä muistutetaan usein on
vaikutus suurempi. Tässä voidaan palata taas sinne Sundiniin ja
lätkäleijonien takavuosiin. Vanhat katastrofitarinat ovat olleet
voimakkaita ja eläviä. Potentiaalisesti on pelissä voinut ollut
sekä kohdan 1 vääristymä voiton varmistamisesta että kohdan 3
vääristymä epätodennäköisen katastrofin välttämisestä. Suomalainen jääkiekko vaikuttaa ottaneen valtavia harppauksia eteenpäin noista ajoista ja tekemisessä on riittävän intensiteetin lisäksi positiivista tunnekontrollia ja emotionaalista etäisyyttä, joka on tyypillistä suurvoittoja maistaneille konkareille. Apina on saatu pudotettua selästä pois.
Urheilu on täynnä näitä epätodennäköisiä uhkakuvia ja on
inhimillistä, että urheilijakin on näistä tietoinen. Suoritus on
kuitenkin vaarassa, jos mieli aktiivisesti askartelee näiden parissa
tai sen annetaan vaikuttaa suoritukseen. Uhkakuvia voi olla myös hyvin epätodennäköinen epäonnistuminen helpossa suorituksessa ja
siitä seuraava häpeällinen kasvojen menetys tai
epätodennäköinen, mutta vakava loukkaantumisriski. Ikävä kyllä urheilussa näistä
uhkakuvista täysin eroon pääseminen ei ole mahdollista. Kukaan ei
myy vakuutuksia maalivahdeille helppojen virheiden tai
nyrkkeilijöille nolojen tyrmäysten varalle. Suurin osa
urheilijoista oppii sietämään tai jopa nauttimaan näistä vaaran
tunteista ja niiden tuottamasta adrenaliinista. Muun muassa Michael
Jordan on haastatteluissa kertonut käyttäneensä keinotekoisia
uhkakuvia motivoidessaan itseään ennen ottelua. Urheilijoiden ja valmentajien tempperamentissa ja riskihakuisuudessa on suuria eroja ja tätä olisi ajatuksena käsitellä tulevassa tekstissä yksinkertaisen persoonallisuusprofiilin rautalankamallin kautta.
Äärimmilleen
vietynä uhkakuvat ovat haitallisia. Useimmiten emme halua
urheilijaa, joka etsimällä etsii uhkakuvia ja jonka lähestymistapa
on adrenaliinihakuinen ja suhtautuminen riskiin yltiöpäinen.
Toisaalta emme halua pelokasta urheilijaa, jonka mieli askartelee
uhkakuvien parissa pelokkaana. Uskoisin, että pesäpallolukkarin
lautaskammo ja golffarin puttijipsi saattaisi lähteä kehittymään
jostakin tämän mekanismin tyyppisestä epätodennäköisestä
katastrofikuvasta. Joskus epätodennäköisetkin uhkakuvat toteutuvat, mutta näiden toteutuminen aika ajoin on hyväksyttävä sekä
urheilussa että muussa elämässä. Silti tämä kipu jää mieleen
ja sen uusimisen mahdollisuus yliarvioidaan helposti. Lääkkeet
löytyvät todennäköisyyksien tarkastelusta ja suoritukseen
uppoutumisen tuomasta mielihyvästä, jonne voidaan aina palata
katastrofiuhkakuvilta suojaan. Suoritukseen keskittyminen tuloksen
sijasta on tässäkin vastaus mahdollisiin ongelmiin ja vääristymiin.
4.
TOIVO JA HAAVEILU EPÄTODENNÄKÖISESTÄ JÄTTIPOTISTA
Tämä
viimeinen esittelemäni vääristymä ilmenee, kun haaveilemme epätodennäköisestä jättipotista. Tämä on esimerkiksi edellisen esimerkin
altavastaajan näkökulma. Heikolle altavastaajalle tarjotaan pikkuruista
mahdollisuutta jättivoittoon vahvaa ennakkosuosikkia vastaan ja
tämän jahtaamiseen voidaan uhrata liikaa energiaa, jolle ei saada
vastinetta. Aloitetaan jälleen esimerkillä rahamaailmasta.
Kuulet, että mahdollisuutesi miljoonan euron voittoon nousevat
A. 0 prosentista 5 prosenttiin
B. 5 prosentista 10 prosenttiin
C. 40 prosentista 45 prosenttiin
D. 95 prosentista 100 prosenttiin
Ovatko kaikki uutiset yhtä hyviä?
Valtaosa
meistä pitää Kahnemanin tutkimusten mukaan vaihtoehtoja A ja D kaikkein parhaina. Tunnistamme vaihtoehdon D samaksi jättipotin varmistumiseksi, jota käsiteltiin alussa. Vaihtoehto A koetaan myös positiivisempana kuin B ja C, vaikka kaikissa todennäköisyys kasvaa samalla 5 prosentilla. Vaihtoehdoissa A ja D tapahtuu määrällisen muutoksen lisäksi laadullinen muutos. D vaihtoehdossa laadullinen muutos on voiton varmistuminen. Todennäköisyyden nousu nollasta viiteen prosenttiin on
meille jännittävä ja houkutteleva vaihtoehto siksi, että tilanteessamme on yhtäkkiä tapahtunut dramaattinen muutos. Ennen
uutista voiton mahdollisuutta ei ollut, mutta uutisen jälkeen olemme yhtäkkiä mukana kisassa, jossa voi voittaa miljoona euroa.
Tähän
vääristymään perustuu loton ansaintalogiikka. Maksamme valtavasti
ylihintaa tietoisuudesta, että meille muodostuu pieni teoreettinen
mahdollisuus voittaa pääpalkinto. Ero on henkisesti iso, vaikka
tienaamisen näkökulmasta todennäköisyyden parantuminen Lotossa on ollut
marginaalinen. Maksamme toivon heräämisestä. Konkreettinen
urheiluesimerkki tästä voisi olla esim. urheilijan valinta siirtyä
pykälää verran ylemmälle sarjatasolle, vaikka mahdollisuudet tuossa sarjassa ovat hyvin pienet. Piirinsarjassa ei varmuudella voiteta Suomen mestaruutta, joten osanotto kansallisiin
mestaruuskisoihin antaa dramaattisesti paremmat mahdollisuudet
kultamitaliin ja toivekkuuden muodossa suuren piristysruiskeen. Piirinsarja saattaisi kuitenkin useissa tapauksissa
olla sillä hetkellä paras paikka oppimiselle, jotta Suomen
mestaruus olisi todennäköisempää viiden vuoden kuluttua. Usein valitsemme näitä haaveiluun perustuvia lyhytkestoisia piristysruiskeita.
Urheilun
maailmassa konkreettisia seurauksia jättipotin epärealistisesta
jahtaamisesta on liiallinen kiire ja yltiöpäiset odotukset, jotka
vievät helposti tekemisestä pitkäntähtäimen mielekkyyden.
Kyseessä voi olla perus änäri- tai olympiakultahaave, jonka
pienenkin toteutumismahdollisuuden eteen ollaan valmiita uhraamaan
lähes mitä tahansa. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin onnistumisen epätodennäköisyys, aletaan usein syyttää valmentajaa, itseä,
vammoja, tms. liian hitaasta kehityksestä, jos ei pysytä epärealistisessa aikataulussa. Syypäätä ei
ehkä tarvitsisi etsiä itsestä tai lähipiiristä, jos alun perin
ymmärrettäisiin, kuinka epätodennäköinen tavoite on/oli edessä. Ikävä
kyllä urheilun parissa on paljon osa-alueita, jotka perustuvat nöyryyden puutteelle todennäköisyyksien edessä. Suurimmat
ongelmat tällä osa-alueella ovat usein katsomossa ja ne saattavat
purkautua jopa väkivaltaisina lieveilmiöinä. Myös media syyllistyy usein todennäköisyyksien väärään arvioon ja aiheuttaa ongelmia, mutta näihin ylisuurten tavoitteiden takana on usein myös urheilijat, valmentajat ja taustat itse.
Ehkä
on epälojaalia nostaa esiin tässä vaiheessa suomalaisenjalkapallon unelma olla vuonna 2020 Euroopan kymmenen vahvimmanjalkapallomaan joukossa jokaisella toiminnan osa-alueella,
mutta mielestäni nosto on perusteltu. Näkisin, että esimerkkinä
se sisältää Kahnemanin neljännen vääristymän elementtejä.
Unelman saavuttaminen tarkoittisi käytännössä ainakin sitä, että
Suomi olisi vuonna 2020 Pohjoismaiden vahvin jalkapallomaa kaikilla
toiminnan osa-alueilla ja ohittaisi koko joukon Top 10:n ulkopuolella
olevia vahvoja jalkapallomaita, kuten esim. Turkin (12.), Tsekin (14.)
ja Kroatian (17.) Suomi on vain kilpailullista menestystä mittaavassa Uefan rankingissa kirjoittamishetkellä 35. sijalla.
Unelman kunnianhimoisuuden tasoa voitaisiin kuvata huomattavaksi, erityisesti kun siinä ei keskitytä vain suppeammampaan ja hallittavampaan kilpailumenestykseen, vaan kyse on lisäksi kokonaisvaltaisista ja laajoista kulttuuriin sekä olosuhteisiin liittyvistä osa-alueista.
Tällä en halua ottaa pois mitään siltä käyttövoimalta, jota
haaveilu parhaimmillaan on, mutta voidaan varmaan perustellusti
todeta, että suomalaista jalkapalloa ohjaa unelma epätodennäköisestä
jättipotista.
Niille,
joilla jättipotti alkaa jollain tavalla häämöttää ainakin
semirealismina, on omat haasteensa. Kahneman nostaa esiin keskeisen
ilmiön nimeltä regressio, joka liittyy tähän kohtaan
olennaisesti. Urheilijan, valmentajan ja taustojen odotukset
saattavat nousta liian korkealle yksittäisen huipputuloksen tai
huippujakson kautta ja tässä tapauksessa jättivoiton liian innokas
odottaminen liittyy meidän kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä
regressioilmiötä. Regressio kiteytetysti tarkoittaa sitä, että
lähes kaikki ihmismaailman ja luonnon ilmiöt pyrkivät aina
palaamaan kohti keskiarvoaan. Muutama yksittäinen 80 metrin ylitys ei tee keihäsmiehestä 80 metrin heittäjää varsinkaan, jos huonon päivän heittotulokset alkavat kutosella. Vasta 80 metrin
keskiarvosuoritustaso tekee keihäsmiehestä 80 metrin heittäjän.
Tämäkään olotila ei ole pysyvä vaan altis vaihtelulle.
Yksittäistä huippusuoritusta tai epäonnistumista seuraa useimmiten
looginen ja radikaali hyppäys takaisin kohti normaalia
keskiarvosuoritustasoa eikä huippusuorituksen tai huippujakson
kohdalla kyseessä useinkaan ole pysyvä suoritustason nousu. Samalla periaattella voi lohduttautua huonona päivänä tai jaksona. Vaatii
suurta nöyryyttä urheilijalta ja valmentajalta tiedostaa, mikä
oikeasti on se normaali keskiarvosuoritustaso, johon suoritus pyrkii
aina palaamaan ja mikä taas on normaalia keskihajontaan kuuluvaa
tulostason vaihtelua.
Erityisen vaikeaa tämä on, jos
alkaa tuntua siltä, että sillä huippusuorituksella olisi se
jättipotti, olympiakulta tms. jo saavutettavissa. Kullan kiiltäessä
silmissä on kiusauksena yrittää pitää tulos väkisin jatkuvasti omalla huipputasolla, joka tavoitteena ei yksinkertaisesti ole realistinen. Regressio vie väistämättä tulosta kohti keskiarvoa. Seurauksena on kuulan jumittaminen, kadonnut rentous, suorituksen
sisäinen kitka, tekniikkaongelmat, lisääntynyt loukkaantumisriski,
jne. Suorituksen flow ja mielihyvä häviää, oppiminen lakkaa ja kehitys pysähtyy. Flowta on tarkoituksena käsitellä
toisessa tekstissä laajemmin. Mihaly Csikszentmihalyin Flow -teoria on keskeinen ja arvostettu kuvaustapa omaan tekemiseen uppoutumisesta. Se on toimiva työkalu myös urheilussa ja keskittyy nimenomaan vaatimustason ja osaamisen keskinäiseen tasapainottamiseen.
Ne
urheilijat, jotka tavoittelevat olympiakultaa tms. jättipottia
realistisista lähtökohdista liikkuvat tasolla, jossa tavoitteeseen voidaan päästä omalla hyvällä perusuorituksella. Suoritusta kehittäessä kannattaa keskittyä tähän
keskivertosuorituksen nostamiseen. Huippusuoritus nousee kyllä
väistämättä mukana. Yksittäiseen huippusuoritukseen takertumista voisi kutsua Fordin virittämiseksi. Ferrarin rakentamisen sijasta yritetään
ottaa nykyisestä Fordista kaikki tehot irti ja kilpaillaan jatkuvasti liian
kovilla kierrosluvuilla ja liian kovassa seurassa. Kone hirttää kiinni ennemmin tai myöhemmin. Pokeritermein kuvattuna tällainen pelaaja päätyy liian kovaan pöytään paistiksi, joka roikkuu aikansa mukana, vain tullakseen väistämättä putsatuksi parempien pelaajien toimesta. Fordin virittämisen taustalla on usein Kahnemanin prospektiteorian
neljäs vääristymä eli pikaisen jättipotin jahtaaminen ja
toivominen. Niillä urheilijoilla ja joukkueilla, jotka malttavat edetä rauhallisesti
ja kasvattavat osaamisvarantoaan hitaasti on lopulta
mahdollisesti kasassa työkalut, joilla sen aivan huikeimman
jättipotin voittaminen on mahdollista ja se voi olla jopa todennäköistä vahvaksi rakennetulla omalla hyvällä perussuorituksella. Tähän Ferrarin
suoritustason rakentamiseen tulee pyrkiä Fordin virittämisen
sijasta. Lopulta jättipotti ei vaadikaan venymistä, vaikka venymistä niin kovasti ihailemme ja se aikaansaa parempia tarinoita.
Tässä
viimeisessä haaveilua käsitelevässä vääristymässä tulemme kuitenkin urheilun,
urheilemisen ja urheilun seuraamisen ytimeen. Rakastamme
urheilijoita, jotka tähtäävät huipulle ja jotka uskovat
aina voittoon olipa tilanne kuinka haastava tahansa. Emme halua kuunnella
tylsiä jorinoita todennäköisyyksistä vaan janoamme pikaisia jättivoittoja. Janoamme tarinoita. Toisille nämä haaveet
jättivoitosta ovat realistisempia kuin toisille, mutta yhtä
kaikki tästä haaveilusta maksamme pääsylippurahoina,
fanituotehankintoina ja hikipisaroina
harjoituskentillä. Kahneman väittää, että
maksamme tästä ylihintaa, mutta urheilussa emme usein piittaa. Aniharvalle
tarjoutuu mahdollisuus päästä tekemään konkreettisia "
isoja nostoja" panostusten ja talletusten perusteella,
mutta olemme valmiita maksamaan tuon ylihinnan itse toivomisesta,
elämyksistä ja jännityksestä eli viihteestä.
Urheilun
ansaintalogiikka perustuu unelmiin ja elämyksiin itseensä ja
siksi urheilun piirissä ollaan erityisessä vaarassa tehdä valintoja juuri tämän
epätodennäköisen jättipotin vääristymän kautta. Olemme
valmiita uhraamaan valtavia määriä resursseja ilman, että
kysymme analyyttisesti ja tarkasti niille saatavan vastineen
perään. Itse uskon vahvasti, että urheilijan itsensä ja
valmentajan on parasta mahdollisimman varhain tehdä unelmista konkreettisia tavoitteita ja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tulisi toteuttaa
vääristymätöntä kurinalaista strategiaa, jossa em.
mekanismit on huomioitu. Silloin resurssit voidaan kohdistaa
absoluuttisesti päivä kerraallan niihin asioihin, jotka vievät
pieni askel kerrallaan kohti parasta mahdollista tuottoa eli
laadukasta, tasaista ja mielihyvää tuottavaa urheilusuoritusta. Lottoarvonnan mekanismi eli yltiöpäinen
haaveilu ja toiveikas elämyshakuisuus kannattaa jättää
kannattajille ja medialle.
Realistisen
tietoisuuden ja todennäköisyyksien tarkastelun lisäämisessä on
kuitenkin vaarana nuoren ihmisen haaveiden murskaaminen. Tämä näkyy
konkreettisella tavalla esim. TV:n talenttikisoissa. Näitä
katsoessa meidän on helppo ottaa ulkopuolinen näkökulma (outside
view) ja asettua tuomareiden julman arvion kannalle, jos
kilpailijalla on selkeästi ylisuuret odotukset omiin taitoihinsa
nähden (inside view). Saatamme ajatella, että pitkällä
aikavälillä tämä kirvelevän karu palaute on kuitenkin nuorelle
kilpaililijalle se terveellisin vaihtoehto. Tämän etäännyttävän
asenteen ottaminen saattaa kuitenkin urheilun kentällä vanhempana,
valmentajana tai itse urheilijana toimiessa olla hankalaa. Kahnemanin
tutkimusten mukaan otamme usein emotionaalisesti sitoutuneen
näkökulman ja pidämme unelmaa hengissä, vaikka realistisesti
arvioituna mahdollisuudet ovat olemattomat. Kahneman kertoo, että
koemme helposti ja innostuneesti useissa tilanteissa, että juuri ne
hankeet, joissa me olemme mukana antavat hyvät
onnistumismahdollisuudet. Tiedämme, että kilpailevien yritysten
vastaavista tuotekehityshankkeista 25 % onnistuu, mutta silti
arvioimme oman projektimme onnistumismahdollisuuksiksi 60 %. Usein
lähtökohdat ovat hyvin samanlaiset kuin kilpailijalla ja perusteena
on vain se, että olemme innostuneita ja ylitoiveikkaita hankkeemme
suhteen. Kyseessä on prospektiteorian mukainen "inside view"
ja ylenpalttiselle optimismille ei ole useimmiten ole konkreettisia
perusteita. Ikävä kyllä kyseessä on järjestelmällinen ja
laajasti tutkittu omien mahdollisuuksien yliarviointi.
Omana ydinajatuksena on edelleen oman suorituksen analyysi ja oman
toiminnan ymmärtäminen eli pyrkimys kohti tarkempaa ja tarkempaa
mielikuvaa omasta tekemisestä, omasta toimintaympäristöstä ja omista tavoitteista. Laadukkailla mielikuvilla voidaan vältää omien mahdollisuuksien yliarviointia ja muita em. vääristymiä ja voidaan tehdä entistä kovemmin ja tarkemmin töitä juuri niiden asioiden parissa, jotka antavat omalla panostukselle parhaan tuoton. Kahnemanin prospektiteoria antaa
meille valtavasti ymmärrystä niistä automaattisista mekanismeista
ja reaktioista joita käymme läpi, kun ponnistelemme kohti
onnistumisia tai yritämme välttää epäonnistumisia. Toisia tämä tieto voi suojata turhautumiselta ylisuurten odotusten ja haaveiden edessä. Toisia se voi auttaa ymmärtämään niitä automaattisia pelkoja ja uhkia, joita koemme matkan varrella. Tätä
ymmärrystä tarvitaan suorituksen kehittämisessä.
Kahnemanin
prospektiteoria on karu ja kova malli siitä, kuinka epäonnistumme
maksimoimaan ponnisteluillemme saatavan tuoton. Usein tämä tuotto
on keskeistä, mutta ei tietenkään aina. Meillä on usein varaa
tuhlata resurssejamme ja tätä olotilaa sanotaan leikiksi. Leikki ei kaipaa
suoraa tuottoa vaan tuotto on välillinen. Leikin tuotto on itse
suorituksesta saatava nautinto ja oppiminen. Jos koemme itse urheilun
matkanteon nautittavana, pääsemme nauttimaan tuottoja ja tekemään
pieniä oppimisen antamia nostoja jatkuvasti. Oppiminen on merkittävä dopamiinin lähde, josta kannattaa maksaa iso hinta. Urheilu voi olla
valtava henkisen, fyysisen ja sosiaalisen pääoman lähde, vaikka
mestaruuksia ei tulisikaan. Onnekkaille ja osaaville siitä voi tulla myös taloudellisen pääoman lähde. Parhaimmillaan urheilijan, vanhemman,
valmentajan, seura-aktiivin tai kannattajan polku on hyvin palkitseva
ja kasvattava kaikilla elämän osa-alueilla. Sen sijaan, jos
lopputulos on keskeinen tavoiteltu tuotos omalle pääomalle, kannattaa
todennäköisyydet laskea hyvin tarkkaan ja kurinalaisesti. Leikkisän haaveilun ja tiukan todennäköisyyslaskennan tasapainoinen yhdistelmä lienee se
kaikkein tehokkain tapa saavuttaa tuloksia urheilussakin.
YHTEENVETO - PELIKIRJAN SEKOAMISEN HETKET JA TARINOIDEN SYNTYMINEN
Alla on vielä piirroksena yhteenveto hetkistä, joista Kahneman meitä varoittaa. Olosuhteet, joissa arvioimme tilanteet väärin ja suorituksemme on vaarassa ovat niitä, jolloin voitto tai tappio alkaa varmistua tai jolloin oivallamme voiton tai tappion orastavan mahdollisuuden. Nämä ovat samoja hetkiä, joista Hollywood ja media haluavat kertoa meille tarinoita. Tarinoissa meitä pelotellaan hyvin epätodennäköisillä uhkakuvilla (3.) tai meille kerrotaan tarinoita sankareista, jotka tarttuvat pieneen toivonkipinään (4.) ja nousevat vastoinkäymisten kautta voittoon. Usein meitä uhkaa varma katastrofi (2.), mutta nokkeluudella, rohkeudella ja sinnikkyydellä se vältetään. Lähes poikkeuksetta tarinoissa varma voitto (1.) luiskahtaa koppavalta ennakkosuosikilta ja sen kaappaa sympaattinen innokas altavastaaja, johon meitä kutsutaan samaistumaan. Jos en aiemmin vielä ilmaissut sitä tarpeeksi yksiselitteisesti, niin toistan vielä näkökulmani altavastaaja-asemasta uudestaan. Altavastaajan asema on surkea kohtalo. Se kertoo, että osaamista ja resursseja ei ole yhtä paljon kuin kilpailijoilla. Tässä ei ole reaalimaailmassa mitään romanttista ja sitä tulee välttää. Kuten englantilainen hyökkäjälegenda Gary Lineker aikanaan kiteytti asian jalkapallon osalta: "Jalkapallo on peli, jossa pelataan 90 minuuttia, jonka jälkeen Saksa voittaa". Saksalaiset keräävät "tylsästi" voitot ja englantilaisille jää romantiikka ja vuosi '66. Jokainen tehköön valintansa. :)
Mitä enemmän uskomme ja altistamme itseämme em. tarinoille, sitä vahvemmaksi tutkitusti Kahnemanin kuvaamat vaikutukset tulevat ja sitä vaikempaa mekanismeja on välttää. Kahnemanin kirjan nimi on "Thinking, Fast and Slow" ja kirjan nimessä piilee ratkaisun ydin. Meillä on kaksi toisistaan jossain määrin irrallista ajattelun mekanismia ja tapaa tehdä päätöksiä. Kutsutaan niitä nyt sitten vaikka Kahnemanin tavoin nopeaksi iintuitiiviseksiSysteemi 1:ksi ja hitaaksi analyyttiseksi Systeemi 2:ksi tai vaikka nopeaksi liskoaivoksi ja hitaammaksi rationaaliseksi aivoksi. Tätä hidasta aivoa voi harjoittaa ja viime kädessä se ohjailee nopeaa Systeemi 1:sta, jos nämä ohjat sille otetaan. Huono uutinen on se, että jos tätä ohjausta ei opetella, on Systeemi 1 ja sen tekemät emotionaaliset arviointivirheet automaattisia ja intuitiivisia kaikissa em. riskitilanteissa. Haluan siis jälleen kannustaa välttämään pinnallisia mielikuvia ja opiskelemaan oman lajin ja suorituksen lainalaisuuksia ja tässä tapauksessa myös todennäköisyyksiä syvällisesti. Voin myös suositella Kahnemanin kirjaa lämpimästi aiheesta enemmän kiinnostuneille. Kirja on selkokielisyydessään karua kertomaa meidän ajoittain irrationaalisistakin tavoista tehdä tilannearvioita ja päätöksiä. Kirjassa kuvataan edellä mainittujen lisäksi joukko muita kiinnostavia lainalaisuuksia ja esimerkiksi tapoja, joilla samat tilanteet voidaan kehystää (framing) eri tavoin. Tuolloin ratkaisumme samassa päätöksentekotilanteessa saattavat muuttua täydet 180 astetta. Asioiden esittämistavalla on suuri merkitys näille mekanismeille ja tämä tarjoaa ainakin valmentajille valtavasti mahdollisuuksia. Työniloa urheilusuoritusten kehittämisessä!