URHEILUA ANALYYTTISESTI TAI FIILISTELLEN

Lueskelin uudestaan tuttua organisaatioiden rakennetta ja kehittämistä käsittelevää kirjaa (Understanding the theory and design of organizations / Richard L. Daft) ja törmäsin kiinostavaan jaotteluun. Jako vois jäsentää aika hyvin sitä urheilusuorituksen analysoivaa ja fiilistelevää katsomista, josta mainitsin aiemmassa tekstissä ja kyllähän ajatusta voi soveltaa urheiluun laajemminkin. Kirjassa käsiteltiin mm. yrityksen organisaatiomuotoja, toimintatapoja ja kehitysvaiheita ja yksi jaottelu oli orgaanisen ja mekanistisen organisaation välillä. Niihin liitetyt jutut ja piirteet on havainnollisia, vaikkakin jo monesta yhteydestä tuttuja... Oppimisteorioissakin on paljon näitä piirteitä mutta termit on muita.

Mun mielestä perusidea jaottelussa vois olla vähän sama kuin erot soittamaan oppimisessa joko korvakuulolta tai nuoteista. Korvakuulolta soittaminen olis esimerkki orgaanisesta toimintatavasta ja nuoteista soittaminen taas mekanistisesta. Mekanistista tekemistä leimaa analyysi, ennakoitavuus, säännöt ja niiden noudattaminen, hierarkiat, perinteet, jäykät rakenteet jne. Esimerkkinä tästä vaikka klassinen musiikki sekä sen vakiintuneet muodot ja kieli. Urheilussa mekanistista tekemistä edustais joku perinteinen, isoilla resursseilla varustettu ja tarkkaan tutkittu urheilulaji, jossa on hyvin vakiintuneet harjoittelumenetelmät, organisaatiot, kilpailut, toimintatavat, näkökulmat jne.  Aikaisemmin mainitsemani futiksen videoanalyysi systeemi Prozone vois helposti edistää tätä mekanistista tapaa, vaikka se tietysti riippuu käyttötavasta.  

Orgaaniselle toiminalle on taas ominaista joustavuus, tiedostamattomuus, matala hierarkiset organisaatiot, luovuus, yllätyksellisyys, uudet näkökulmat... Musiikin puolella tätä orgaanista tapaa vois edustaa vaikka punk, pelimannimusiikki tai itseoppineet bluesmuusikot. Urheilun puolella tämän tyyppistä rentoa, epämuodollista ja kevyttä toimintatapaa löytyisi ehkä uusista lajeista kuten lumilautailu, salibandy, X Games jne. Toisaalta myös lajeissa, joissa ei ole taloudellisia resursseja syvään analyysiin tai monimutkaiseen toiminnan organisointiin, saatetaan päätyä toimimaan kevyemmän orgaanisen toimintamallin mukaan, vaikka laji itsessään olisi vakiintunut ja perinteinen. Tamperelaisena täytyy orgaanisesta oppimisesta tietysti nostaa esiin lätkän puolelta legendaarinen höntsykulttuuri.

Yrityspuolella on olemassa yleisesti hyväksytty näkemys siitä, että mekanistinen organisaatio menestyy silloin, kun ympäristö on vakaa ja tavoitteet ennakoitavia. Orgaanista toimintamallia kaivataan taas silloin, kun pyritään reagoimaan ennakoimattomaan ympäristöön ja nopeisiin tavoitteiden muutoksiin. Oma lähtökohta ja aiheen ydin on ehkä se, että samoin kuin yrityksessä myös urheilusuorituksen kehittämisessä toiminta tulisi olla tasapainossa tavoitteen ja ympäristön kanssa em. toimintamallien osalta. Useissa tapauksissa mekanistisen ja orgaanisen toimintatavan tulee olla myös keskenään tasapainossa. 

Urheilun arjessa tämä vois tarkoittaa sitä, että urheilusuoritus tai valmistautuminen ei saa olla päämäärätöntä heilumista, jossa ei ole selkeätä struktuuria ja tavoitteita, mutta toisaalta siitä ei myöskään saa tulla elotonta, teoreettista, jäykkää ja joustamatonta ennakkosuunnitelman toteuttamista. Arjessa valmentaja edustaa usein mekanistista analyyttisuutta ja urheilija tai joukkue taas sitä tiedostamatonta, orgaanista ja intuitiivistä kuvaa suorituksesta. Tälläiset mustavalkoiset vastakkainasettelut on aika epärealistisia ja vähän vaarallisiakin, mutta ehkä idea, jota haen tulee sen kautta selväksi.

Urheilussa on tähän liittyen muutamia kiinnostavia juttuja. Urheilu on periaattessa malliesimerkki vakaasta ympäristöstä ja äärimmäisen selkeästä tavoitteesta, joka periaatteessa vaatisi hyvin mekanistisen organisaation ja toimintatavan. Urheilusuoritus on äärimmäisen tarkkaan säännöstelty tapahtuma, jossa on hyvin pitkään ennalta tiedossa lähes kaikki muuttujat ja ennenkaikkea suorituksen tavoite. Urheilun ominaispiirre on se, että säännöt on pienintä detaljia myöten tarkkaan sovittu toisin kuin yritysten toimintaympäristössä, jossa Apple tai vastaava saattaa yhtäkkiä päättää, että maalitolpat siirretäänkin nyt tänne ja peliväline onkin tänä vuonna ihan eri kuin viime vuonna. Urheilulajeja on kuitenkin aika erilaisia ja orgaanisen oppimisen merkitys varmasti kasvaa, mitä monimutkaisempi ja ennakoimattomampi palloilun joukkuelaji on kyseessä. Toisaalta kuten aiemmin kirjoitin, voidaan ainakin futis purkaa jäätävällä tarkkuudella palasiksi ja saada näyttämään kokoelmalta suhteellisen yksinkertaisia lainalaisuuksia.  

Suomalaisen urheilun ja erityisesti suomalaisen huippu-urheilun näkövinkkelistä kiinnostavaa on se, että mekanistisessa ympäristössä hyvin pärjäävät useimmiten isot ja suurilla taloudellisilla resursseilla varustetut hyvin järjestäytyneet organisaatiot, joilla on tiukat toimintatavat, yksityiskohtaiset mittarit ja arviointijärjestelmät, standardisoidut työtavat jne. Kuitenkin aika harvassa lajissa Suomessa on realististisia mahdollisuuksia kilpailla taloudellisissa resursseissa kansainvälisten kilpakumppaniensa kanssa ja usein päädytään toimimaan löyhän ja matalan hierarkian vapaaehtoistoiminnan kautta. Tämä taas muistuttaa sitä vastakkaista eli orgaanista toimintatapaa. Yksilöllisiä huippusuorituksia voi tietysti kasvaa kaikissa ympäristöissä, mutta massojen, isojen linjojen ja idean tasolla kuitenkin jotain tämän suuntaista.

Tässä voi olla se pieni sisäänrakennetun ristiriidan paikka, jos tavoitteet tosiaan ovat kv. huipulla. Suomen tyyppisissä pienissä maissa ja pienissä lajeissa saattaa käydä niin, että päädytään kirjan varoittelemaan ristiriitaan toimintaympäristön ja tavoitteiden sekä organisaation sisäisen rakenteen välillä. Vakaassa ympäristössä ja selkeästi määrittelyissä tavoitteissa, kuten vaikka klassisessa musiikissa, baletissa ja perinteisissä urheilulajeissa saataisiin huippusuorituksia aikaiseksi paremmin sillä isolla mekanistisella organisaatiolla ja tiukoilla toimintatavoilla. Tää vois tarkoittaa esim. vahvaa tutkimus/ohjausyksikköä sekä jonkinlaista tiukalla kurilla varustettua ja hyvin resurssoitua, kattavaa akatemia tai sisäoppilaitossysteemiä, joka jalkauttaa ja arvioi pureskeltujen tietojen ja taitojen kehittämisen. Selkeästi määritellyt tavoitteet hyötyisivät siis isosta ja tiukkasta organisaatiosta, mutta organisaatio ja toimintatavat ovat kuitenkin löyhiä ja kevyitä, koska muunlaisten rakentamiseen ei ole resursseja. 

Näissä toimintavoissa on kiinnostavia eroja myös oppimista ohjaavien mielikuvien kannalta. Myös orgaanisissa toimintamalleissa kuten punkissa, kadunvarsilla soitetussa bluesissa tai lumilautailussa on paljon toistuvia lainalaisuuksia ja rakenteita, mutta suhtautuminen niihin on erilaista kuin mekanistisessa. Näitä lainalaisuuksia, sääntöjä tai näkökulmia ei välttämättä analysoida, pueta sanoiksi eikä niistä ole yhteisiä yhtä tiukkoja sopimuksia, kuten vastaavissa vanhoissa lajeissa. Mielikuvat on siis tiedostamattomampia ja intuitiivisia. Perinteisissä lajissa on taas voitu jo hyvin varhaisesta iästä lähtien ajaa sisään jotain lajin omia lainalaisuuksia, tyylejä, taktiikoita jne., jotka on valmiiksi tiukasti pureskeltu ja sovittuja.

Yhteistä on kuitenkin se, että molemmissa malleissa on paljon mielikuvia ja tämä on yhteistä erityisesti molempien tyylien huippusuorituksille. Kaikkein heikoin tilanne ja oppimisprosessi muodostuu silloin kun kaikenlaisista mielikuvista on puutetta eikä löydy toisaalta analyyttistä tietoa tai toisaalta höntsyjen kautta tullutta perstuntumaa siitä, miten lajin sisäiset lainalaisuudet toimivat. Eli vaatipa laji analyyttistä tai fiilistelevää katsomista, sitä tulisi tehdä paljon. Lajia on opiskeltava, vaikka opiskelu voi eri lajeissa tarkoittaa aika eri asioita. 

Itse näkisin, että todellisessa huippusuorituksessa molempien mallien mukainen toiminta ja molemman tyyppiset mielikuvat on viety huippuunsa. Käytännössä se voisi urheilussa siis tarkoittaa nuoria lahjakkaita urheilijoita, jotka katsovat paljon suorituksia ja joilla tätä kautta on fyysisen suorituskyvyn lisäksi paljon intuitiivisia ja orgaanisia mielikuvia sekä malleja. Näitä sitten kehitetään huippuunsa viritetyllä analyyttisella, kurinalaisella, mekanistisella työskentelyllä myöhäisemmässä vaiheessa. 


Sekä höntsyjen kautta tulevaa tiedostamatonta osaamista että analyysin kautta tulevaa tietoista osaamista tulee kuitenkin yhtä lailla tukea.

VIDEON KÄYTTÖ AMMATTIFUTIKSEN ARJESSA

Omalla uralla tuli nähtyä valmistautumisessa ja valmennuksessa monenlaista videon hyödyntämistä. Palloiluissa käyttö on pääsääntöisesti koko joukkueen välitöntä palautetta ottelusta (päivän tai parin viiveellä) ja seuraavan vastustajan pelitavan scouttausta/kartoitusta. Varsinkin uudet huipputyökalut antaisivat kuitenkin mahdollisuuksia aika monipuolisiin juttuihin ja yksilöllisiinkin kehitysprojekteihin pidemmällä aikavälillä.

Prozone on futareille tuttu järjestelmä, joka on aktiivisesti käytössä huippufutiksessa ympäri maailmaa (ymmärtääkseni varsinkin britit ja norjalaiset on tosi aktiivisia). Prozone on suolaisen hintainen hi tech -systeemi, joka perustuu noin 10 kameralla tehtävään pelaajien ja pallon liikkeen tunnistukseen ja järjestelmästä saa kirjaimellisesti kaiken mahdollisen ja mahdottoman tiedon, mitä kuvitella saattaa. Systeemi vaatii käytännössä aina täysipäiväisen koulutetun työntekijän ja hän saa muutamalla klikkauksella siitä pihalle esim:

• yksilön, joukkueen osan tai koko joukkueiden kävelyt, hölkät, juoksut, täysvauhtiset spurtit, kokonaismatkat metreinä tai liikkumisen graaffisesti esitettynä taktiikkataululla jne...
• syötöt, syöttöjen pituudet, onnistumisprosentit, syöttöjen antajat ja vastaanottajat, paikat kentällä jne... 
• kuljetukset, taklaukset, laukaukset ym. ja niiden tekijät, paikat kentällä, onnistumisprosentit...
• esim. valittujen pelaajien reaaliajassa mitatut etäisyydet toisistaan (esim. puolustuslinjan tiiviyttä ja linjassa pelaamista varten)... 
• yhdellä silmäyksellä yksittäisen pelaajan, joukkeen osan, kentän lohkon/alueen kaikki tapahtumat tai yhdellä silmäyksellä kaikki eri tyyppiset erikoistilanteet puolutus- ja hyökkäyspäässä jne...  

Perusideana on siis se, että Prozonella mikä tahansa ottelun osa-alue, tapahtuma tai kokonaisuus voidaan poimia työn alle ja sitä voidaan tarkastella kolmella rinnakkaisella tavalla. Näyttöön saadaan yhtä aikaa esiin valitun tapahtuman

1. tilasto, numero ja prosenttitiedot, 
2. videokuvan kanssa reaaliajassa liikkuva interaktiivinen taktiikkataulunäyttö sekä 
3. videokuvat eri kamerakulmista. 

Tapahtumat saadaan helposti linkitettyä ja verrattua esim. muihin samanlaisiin tilanteisiin ottelun sisällä, aiemmissa peleissä, vastustajien pelitavassa, edellisellä kaudella jne... Tai pelin tapahtumissa voidaan navigoida esim. kentän lohkon/alueen, yksilön, pelattujen minuuttien, tai joukkueen osan mukaisesti. Vastaavia järjestelmiä on futiksessa varmaan muitakin ja joka lajissa tietysti omansa. Idea lienee kuitenkin selvä eli haluttaessa saadaan hyvin yksilöllistä täsmätietoa ja tiedon määrässä taivas on rajana! Ja valitut tiedot ja videot voidaan lopuksi tietysti imuttaa vaikka pelaajan iphoneen tai polttaa dvd:lle.

Prozonen käyttö ei kuitenkaan mullistanut omaa näkemystä futiksesta, vaikka useampikin valmentaja käytti sitä oman uran aikana. Syynä voi olla tietysti oma kovakalloisuus, joka ei siinä vaiheessa vielä antanut periksi pelin tehokkaalle opiskelulle, mutta oma perusajatus on kuitenkin se, että työkalut ovat vain niin hyviä kuin mielikuvat ja ajatukset ihmisten päässä, jotka ohjaavat niitä tai vastaanottavat niillä muodostettuja tietoja. Erityisesti Prozonen tyyppisten järjestelmien tietotulvaan on helppo hukkua tai jäädä päämäärättömästi kelluttelemaan. Itse muistan palaverin jos toisenkin, jossa numerot ja tilastot vilistävät iloisesti valkokankaalla ilman sen suurempia ahaa elämyksiä siitä, mitä edellisessä ottelussa oli tapahtunut. Päinvastoin välillä tuntui, että tilastosulkeisissa suoritus saatiin kuulostamaan kovin monimutkaiselta ja hankalalta. Huippusuorituksen yksinkertainen ja kristallinkirkas flow hautautui jonnekkin syvälle numeroiden alle.

Prozonen sijasta oman kuvan futiksesta mullisti taitavan valmentajan jäsennykset ja näkökulmat ottelusta, joita tuettiin hyvin yksinkertaisella, mutta järjestelmällisellä videon käytöllä. Prozone tai mikään muukaan järjestelmä ei itsessään kerro, miksi voitetaan tai hävitään tai miksi jostain toiminnasta kentällä seuraa jokin asia tai lopputulos. Tämä on aina lopulta valmentajien tehtävä, mutta näiden suorituksen sisällä olevien syy-seuraussuhteiden ja lainalaisuuksien näyttäminen urheilijalle ilman mitään työkaluja voi olla hankalaa. Video on siis työkalu, joka taitavissa käsissä luo ja terävöittää urheilijan kuvaa siitä, millaisia piirteitä on huippusuorituksissa. Yritän seuraavassa poimia joitain niitä juttuja, jotka omasta mielestä olivat ominaisia hyödylliselle ja toimivalle videon käytölle.

Pelitavan sekä suorituksen kehittäminen ja laadukkaiden mielikuvien muodostaminen on hidasta, joten ensimmäinen toimivan videon käytön piirre mielestäni oli säännöllisyys ja järjestelmällisyys. Videota käytetiin 1-2 kertaa viikossa ja suorituksen purkamisesta ja palautteesta ei lipsuttu. Jos pelitapaan oli tulossa isompia muutoksia tai vastustaja oli tuntematon, videota käytettiin palautteen lisäksi myös otteluun valmistautumisessa. Video oli osa arkea eikä se siis ollut rangaistusväline, jota käytettiin vain hävittyjen pelien jälkeen.

Edelliseen liittyen videolla ennen kaikkea rakennettiin ja luotiin voimakkaasti kuvia laadukkaista ja hyvistä suorituksista. Sitä ei käytetty virheiden tai ongelmien luettelointiin vaan onnistuneen suorituksen rakenteiden ja lainalaisuuksien tarkasteluun. Näiden onnistuneen suorituksen rakenteiden tarkastelussa ei haettu yksinkertaisia hokkuspokkus ratkaisuja, mutta ei myöskään koskaan sorruttu sekaviin tai teoreettisiin nippelifaktoihin eikä epäolennaiseen. Taustalla oli siis valmentajan tarkka kuva onnistuneen suorituksen elementeistä ja eri variaatioista, joita kohden videon avulla tehtiin joka viikko pientä korjausliikkeitä olipa ottelu päättynyt miten tahansa.

Miten on mahdollista, että vaikka jokaikinen viikko videopalautteeseen käytettiin 60-90 minuuttia, se tuntui lähes poikkeuksetta relevantilta, tuoreelta ja hyödylliseltä? Itse en myöskään kokenut, että palaverit tai ideat olisivat tylsällä tavalla toistaneet itseään, vaikka palavereja oli pidetty jo yli neljä vuotta (itse olin mukana viimeiset reilut 2 vuotta). Omien opiskelujen (valmistumassa "osaamisen kehittämisen maisteriksi") ja omien valmennuskokemusten kautta olen saanut hiukan perspektiiviä siihen, miksi homma ehkä tuntui toimivan niin hyvin.

Taustalla oli huippuekspertin laadukas ja intuitiivinen kuva omasta toimintakentästä, jota kuvasin blogin edellisessä kirjoituksessa. Huippuasiantuntijalla on kyky nähdä sekä koko kokonaisuus että pienimmätkin yksityiskohdat ja poikkeuksetta löytää näiden joukosta olennainen kussakin tilanteessa. Huippuasiantuntija ymmärtää syvällisesti aiheeseen liittyvät syy-seuraussuhteet, toimintatavat sekä rakenteet ja ohjaa omaa toimintaansa strategisesti ja usein tiedostamatta vaistonvaraisesti. Tämä perustuu valtavaan määrään tunteja, jotka aiheen parissa on vietetty. Asiantuntijalle muodostuu ikäänkuin supertarkka kuva aiheesta, jossa eri yksityiskohdat ja elementit linkittyvät toisiinsa hierarkisena verkostona ja osa-alueina, jotka yhdessä muodostavat järkevän ja elävän kokonaisuuden. Esimerkkinä tällaisesta asiantuntijuudesta voisi ottaa esimerkiksi kapellimestarin, joka kuulee sinfoniaorkesterin soitosta pienimmätkin nyanssit ja samalla hallitsee kokonaisuutta ja sen suuntaa. Ummikolle informaatiota on aivan liikaa ja jäsennys on pinnallista. Sinfoniaorkesterin tapauksessa ummikon näkemys voisi olla esim: "hyvä biisi" ja vastaavasti urheilun puolella noviisille täysvauhtiset golfswingit näyttävät helposti kaikki samanlaisilta eikä syitä erilaisiin lopputuloksiin löydy.  

Tämä yksinkertainen tehtävän tai suorituksen paloittelemisen ja ydinasioiden tunnistamisen -malli on kaiken kehittämisen tai opettamisen peruslähtökohta. Tämä ei luonnollisesti rajoitu urheiluun vaan vastaavat mallit löytyy kouluopetuksesta tai vaikka teollisesta tuotannosta Toyotan TWI- tai JI -kehitysmalleista. Kaikessa kehittämistyössä oman tekemisen analyysi on ensimmäinen peruslähtökohta. On tärkeää tunnistaa oman suorituksen ja prosessien ydinvaiheet ja niissä vaadittava keskeinen osaaminen. Ei siis mitään ydinfysiikkaa vaan usein jotain tälläistä:

1. analysoidaan ja puretaan suoritukset palasiksi, 
2. tunnistetaan keskeiset vaiheet/osa-alueet ja ydinasiat niiden sisällä, 
3. luodaan ja kehitetään keinoja näiden ydinasioiden opettamiseen, 
4. arvioidaan oppimista, 
5. annetaan palautetta ja ohjataan, jonka jälkeen 
6. aloitetaan sykli kerta toisensa jälkeen uudestaan. 

Näin jälkikäteen ymmärrän, että meidän normaaliviikko eteni em. valmentajan alaisuudessa pitkälti yllä olevan listan mukaisesti. Video oli työskentelyn ytimessä ja sitä käytettiin kaikkiin vaiheisiin eli suorituksen paloitteluun, ydinasioiden tunnistamiseen, opettamiseen, arviointiin ja palautteeseen. Puoliajalla ja pelin lopussa tulleista viiltävistä analyyseistä päätellen valmentajalle paloittelu ja ydinasiat olivat olleet selviä ilman videotakin, mutta muissa vaiheissa hän käytti sitä tehokkaasti viestiessään ajatuksensa joukkueelle. Laadukkaan pelin analyysin ja pitkän kokemuksen kautta muodostunut syvä asiantuntijuus ohjasi siis hänet helposti ja erehtymättömästi viikko toisensa jälkeen edellisen ottelun ydinasian äärelle ja vaikka syy-seuraussuhteet eivät aina olleet yksinkertaisia, joka kerta ne tuntuivat kuvaavan juuri niitä ydinasioita, jotka olivat määrittäneet ottelun kulun.

Pieninä miinuksena mainittakoon se, että ihan helppoa ja ilmaistahan videon viikottainen käyttö ei ollut tälläkään työtavalla. Käytössä oli ottelut kuvaava avustaja, joka myös pätki ottelun ja "täggäsi" eli antoi avainsanat videoklipeille valmentajan ohjeiden mukaan. Videon kanssa työskentely vaatii siis aina jonkin verran sekä henksiä osaamisresursseja että konkreettisia taloudellisia resursseja. Pay now or you'll pay later! - sanonta pitää kuitenkin paikkansa. Usein etukäteen prosessin laadusta maksaminen on kuitenkin parempi vaihtoehto, kun lopputuloksen huonossa laadussa maksaminen

Toinen miinus oli se, että varsinkin nuorille pelaajille työskentely oli vaativaa. He eivät päässeet käyttämään omia vahvuuksiansa eli energistä ja luovaa "koheltamista" kovin vapaasti. He saattoivat siis törmätä ongelmiin, joista mainitsin edellisessä kirjoituksessa eli ajoittain he ehkä päätyivät kentälle jäykästi noudattamaan valmentajan ohjeita. Tämä saattoi kestää jonkin aikaa, kunnes pelitapa oli sisäistetty, jolloin rentous palasi. Kokonaisuutena joukkueen pelitapa oli hyvin kurinalainen, rento ja taloudellinen, mutta se perustui tiukkaan ennakoitavuuteen ja yhteisymmärrykseen siitä, mitä  seuraavaksi tulee tapahtumaan. Moista tulevien tapahtumien selvännäkökykyä koko joukkueen tasolla en ollut aiemmin kokenut ja muistelen sitä lämmöllä. Vaikka vastassa oli paljon laadukkaampia yksiköitä ja kalliimpia joukkueita, jotka usein näihin perustuen vetivät pidemmän korren maalinteko kilpailussa, oli hienoa olla osa joukkuetta, joka lähes poikkeuksetta määritteli sen, kuinka peli tullaan pelaamaan.

Uskon, että paljon tämän lähemmäksi saksalaista jalkapalloa ei Brittein saarilla voinut ainakaan tuolloin päästä ja näitten toimintatapojen suunnilta taitaa löytyä se futiksen Graalin malja, joka on innoittanut mm. Linekerin legendaarisen lausahduksen : "Jalkapallo on peli, jossa pelataan 90 minuuttia, jonka jälkeen Saksa voittaa!"