JOTAIN UUTTA JA VIERASTA TAISTELIJA-INSINÖÖRILLE

 

Itsellä oli ilo päästä loppusyksystä 2024 seuraamaan läheltä Tampereen yliopiston näyttelijöiden koulutusta eli pääsin näkemään ja kokemaan Nätyn henkilökunnan ja opiskelijoiden työskentelyä lähietäisyydeltä. Kokemus oli vaikuttava ja kun en nyt kliseisempääkään termiä keksi, niin sanotaan nyt vaikka, että elämys oli itselle sähköiskun kaltainen herätys. Tunnistin näkemässäni jotain vanhaa pelivuosilta ja pukukopista tuttua ja kiehtovaa, mutta samalla näin ja kuulin jotain, joka jäi vahvasti hiertämään ja jonka koin itselle täysin uutena ja vieraana.

Olin työni puolesta seuraamassa Nätyn yliopistonlehtorin rekrytoinnin opetusnäytteitä, joissa rekrytoinnin kärkihakijat työstivät itselleen vieraan näyttelijäopiskelijaryhmän kanssa lyhyttä kohtausta, jonka teksti oli heille annettu etukäteen. Teksti ja tekstissä oleva asetelma oli herkullisen latautunut, mutta kohtauksen kontekstia ei ollut taustoitettu eli teksti oli avoin monenlaisille tulkinnoille ja improvisaatiolle. Pääsin seuraamaan tätä opettajaehdokkaiden ja opiskelijoiden yhteistä työskentelyä ja lisäksi olin mukana rekrytoinnin haastatteluissa kuulemassa kärkihakijoiden näkemyksiä heidän omasta työstään ja työskentelystään.

Tunnistin jotain, joka sai aikaan nostalgista kaipausta takaisin omiin pelivuosiin. Tutut elementit oli helpompi tunnistaa ja näitä oli esimerkiksi improvisoivan työskentelyn valtava nopeus ja sen vaatima jatkuva nopea reagointi. Työskentely oli intensiivistä ja mitä suurimmassa määrin hetki kerrallaan silmänräpäyksessä jaettua.

Niukan sanallisen materiaalin kanssa työskentely oli myös hyvin kehollista varsinkin, kun sanalliset raamit oli tiukasti paalutettu eikä niukkojen sanojen muokkaaminen ollut käytännössä sallittua. Osassa improvisaatioista nämä keholliset ulottuvuudet paisutettiin herkullisesti äärimmilleen ja teksti alkoi häipyä taustalle.

Suurimman vaikutuksen teki ehkä kuitenkin näiden nuorten näyttelijöiden taitojen lisäksi heidän selkeästi vahvaan yhteiseen luottamukseen perustuva rohkeutensa. Improvisaatiossa ja esiintymislavalla ylipäätään on aina läsnä myös pelikentältäkin tuttu vaara ja jopa mahdollisuus kasvojen menettämisestä. Vieraasta opettajasta ja rekrytoinnin kontekstista huolimatta nuoret taitelijat vaikuttivat täysin pelottomilta tehtäviin heittäytymisessä. Luottamus omaan osaamiseen sekä ryhmän yhteiseen työskentelyyn oli saumatonta.

Tuttujen elementtien lisäksi törmäsin myös johonkin uuteen ja vieraaseen, joka jäi kaihertamaan ja jota jäin pohtimaan. Asia kuitenkin hautautui, kunnes kävin taas katsomassa nätyläisten esitystä yhdessä Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kanssa. Esitys oli hieno ja rohkeasti improvisaatiota käyttävä. 

Oman elämyksen voimassa ei ollut kyse pelkästään nuorten taiteilijan alkujen vahvasta energiasta, joka on toki jyrkässä kontrastissa oman keski-ikäisen toimistotyöntekijän energiatason kanssa. Jos osaisin paremmin rakentaa draamankaarta, voisin yrittää jotenkin salata tätä tarinan ydintä pidempään, mutta omat taidot ei taida siihen oikein riittää, joten parempi ehkä läväyttää keskeinen oivallus pöytään ilman isompia kiertelyjä.

Oman pohdinnan tuloksena tulin siihen tulokseen, että vastaus löytyy omasta 2012 vuoden kirjoituksesta, joka käsitteli ”Taistelijoita, insinöörejä ja virtuooseja urheilussa”. Tuolloin olin ottanut valmentamisen eetoksia tutkineen Kirsi Hämäläisen näkemyksiä ja muokannut niistä tuon omiin tarkoituksiini sopivan näkökulmien kolmijaon. Jo tuolloin olin tunnistanut, että kyseisen kolmijaottelun kaksi näkökulmaa eli taistelija ja insinööri olivat itselle tuttuja, mutta kolmas eli virtuoosi -näkökulma oli itselle kovin vieras. Tästä vahvan luovan työskentelyn kohtaamisesta oli nyt kysymys.

Karkean kolmijaon näkökulmat eroavat toisistaan siis siinä, miten niiden piirissä nähdään tavoittelemisen arvoiset ulottuvuudet sekä noihin tavoitteisiin johtavat tekijät. Tässä vaiheessa voit halutessasi käydä tutustumassa tähän alkeelliseen ja karkeaan jaotteluun tarkemmin sieltä aiemmasta 2012 kirjoituksesta, mutta muutamalla sanalla ehkä vielä näistä kolmesta eetoksesta kiteytys tähän alle.

 

Taistelija

• asiat nähdään yksinkertaisina
• tärkeää on mm. asenne, työmoraali, voitto, intensiteetti, fysiikka

Insinööri

• asiat nähdään komplekseina
• tärkeää on mm. struktuuri, analyysi, suoritus, systeemi, kurinalaisuus, tieto

Virtuoosi

• asiat pakenevat määritelmiä
• tärkeää on mm. luovuus, taito, leikki, nautinto, estetiikka

Asiaa voi ehkä sen verran taustoittaa, että omassa urheilu-urassa ja elämänkaaressa laajemminkin omat painopisteet ovat olleet lähes täysin taistelijan eetoksessa ja insinöörimäisessä analyysissa edellä mainitussa aikajärjestyksessä. Tätä Nätyn nuorten taitelijoiden tarjoamaa vierasta kokemusta en osaa oikein muuten itselleni selittää kuin, että koin yllättäen altistuneeni jollekin vieraalle kulttuurille ja maailmalle ja se vieras oli huippuunsa viritetty luovuus ja leikki.

Koen, että nätyläiset tarjosivat minulle lähietäisyydeltä luovuuden ja leikin lisäksi estetiikka, vapautta, taidetta, improvisointia ja virtuoosimaista taitoa. Lisäksi keskusteluissa ja keskusteluja seuratessa vaikutelmaksi itselle jäi tuo edellä mainittu taiteen halu ja kyky paeta sanallisia määritelmiä, jonka koin itselle kiehtovana. Urheilussa tulos on täysin tulostaululta mitattavissa ja rajallisen urheilusuorituksen analysointi on selkeätä ja tiettyyn pisteeseen asti yksinkertaista. Omat henkilökohtaiset tulokulmat näkyy varsin hyvin tästäkin blogista ja kirjoituksista eli tulen vahvasti urheilun maailmasta, jossa kirkkaita tavoitteita arvostetaan ja jossa pyritään analysoimaan, sanoittamaan ja määrittelemään asioita selkeästi.

Asetunkin tässä ehkä hiukan vaarallisille vesille, kun pyrin sanoittamaan ja määrittelemään asioita, jotka pakenee määritelmiä ja varsinkin, jos ja kun teen tämän määrittelemisen ainakin jossain määrin toisten puolesta. Yritän kuitenkin pysyä omien tunnelmien ja vaikutelmien kuvaamisessa ja pahoittelut etukäteen, jos ja kun omat määritelmäni osuvat harhaan.

 

Tähän kirjoittaminen jäikin sitten jumiin pitkäksi aikaa, mutta yritän nyt jatkaa...

 

Eli jäin miettimään, millä oikeudelle määrittelisin tai lokeroisin mitään tai ketään johonkin omaan ahtaaseen kolmijaotteluuni. Eli tässä tapauksessa väistämättä lokeroisin ainakin jossain määrin taidetta, teatteria, Nätyä tai nätyläisiä. Tavoitteeni on toki olla kunnioittava tässä omassa kuvauksessa, mutta silti oma ajatuksen kulku johtaa väistämättä ahtaaseen lokerointiin. Tähän jäin pahasti jumiin. Taisin myös tunnistaa ikävällä tavalla oman jäykän lokeroihin perustuvan insinöörimäisen ajattelun mittakaavaa. Tämän lokeroajattelun tunnistaminen ei tuntunut alkuunkaan miellyttävältä tässä luovuutta käsittelevässä pohdinnassa.

Eli miten lokeroida ja kuvata omaa kokemusta sekä ajattelua olematta epäkunnioittava sanoittamisen kohteelle? Miten kuvata sanoilla jotain, joka on sanallisia kuvauksia syvempää, värikkäämpää ja jatkuvassa liikkeessä? Sanoittamisen ja sanallisen aivon osan käytön rajoja ja vaaroja olen pohtinut aiemmissa teksteissä myös urheilemisen ja urheiluvalmentamisen näkökulmasta. Itse asiassa blogin nimessä oleva ”mielenkuva” viittaa juurikin tähän problematiikkaan. Myös urheilusuorituksen rakentaminen, kokeminen ja todeksi eläminen pakenee sanoittamista. Meillä voi olla vain häilyvä mielenkuva urheilusuorituksesta ja koko blogin alkuperäinen perusidea oli siis se, että tuo meidän mielenkuva suorituksesta ohjaa meitä sataprosenttisesti oman urheilemisen tai valmentamisen arjessa.

Eli idea sanoittamisen vaikeudesta ja vaaroista on tuttu, mutta ex-urheilijana koin ehkä suurempaa oikeutta ja kykyä sanoittaa omia näkemyksiä omasta kentästäni eli urheilemisesta. Tai sitten olin vaan reilu kymmenen vuotta nuorempi ja naivimpi ja uskoin ylipäätään kuvaamisen mielekkyyteen ja omiin kykyihin sen osalta. Nyt koen suurta epävarmuutta oikeudesta ja kyvystä sanoittaa omaa kokemustani tästä uudesta aiheesta, joka onkin muiden kenttällä.

Miten siis edetä? Yritän kuitenkin tarttua härkää sarvista ja pyrkiä eteenpäin muutamilla peruskonsepteilla. Ensimmäinen on se, että pyrin kuvaamaan tässä omaa kokemustani enkä halua määritellä ketään tai mitään heidän puolestaan. Kuvaan siis omia vaikutelmiani ja tulkintojani. Ketään tai mitään muita en halua vastoin heidän tahtoaan tunkea omiin lokeroihini ja kunnioitan syvästi kaikkien muiden oikeutta määritellä tai olla määrittelemättä itsensä. Oman kuvaukseni ja kokemukseni ahtaat lokerot ovat omiani ja kertovat lähtökohtaisesti itsestäni ja oman ajattelun rajallisuudesta. Ja jos oikein ounastelen, niin tämä teksti voi päätyä kertomaan omasta kaipauksesta päästä ainakin jossain määrin ulos näistä lokeroista ja lokeroihin perustavasta ajattelusta.

Mutta ehkä laitetaan lisää kortteja pöytään. Tein vähän lisää töitä oman ajattelun kuvaamiseksi ja tarkemmin jäsenneltynä näen itse päässäni olevan taistelija/insinööri/virtuoosi  -kolmijaottelun pitkälti alla olevan kaavion kaltaisena. Eli mulla näyttää olevan vahva oma mielenkuva tällaisesta lokeroihin perustuvasta jaottelusta. 😊

Kolme erilaista lähestymistapaa ja eetosta urheilun maailmassa Kirsi Hämäläisen inspiroimana

 

Se mitä olen alun perin tuolla jaottelulla pyrkinyt itselleni kuvaamaan on ollut erilaisia joukkueita ja pukukoppeja, joissa tuli oltua. Itsellä oli etuoikeus päästä työskentelemään pitkään kahden täysin toisistaan poikkeavan, hyvin vahvan ja menestyksekkään valmentajan kanssa. Toisen asenne oli vahvasti taistelijan mentaliteetti ja toisen näkökulmat olivat vahvasti insinöörimäisiä. Näiden erilaisten menestystä selittävien tekijöiden pohjalta heidän johtamisensa oli hyvin erilaista ja tästä automaattinen seuraus oli se, että pelitavat, valmistautuminen, pukukopit ja joukkueiden dynamiikat olivat hyvin erilaisia.

Lähtökohtaisesti mikään kolmion nurkasta ei ole muita arvokkaampi vaan itse näen ne työkaluina eri tilanteisiin ja tarpeisiin. Riittävä tasapaino eri painopisteiden välillä on mun mielestä kuitenkin tavoiteltavaa, sillä liian kauaksi kolmion keskeltä harhautuessa on tarjolla erilaisia epätasapainossa olevia kaninkoloja. Itse 2012 kirjoituksessa kuvasin korkeimmaksi osaamisen tasoksi kyvyn vaivattomasti liikkua kolmion piirissä ja vaihtaa omaa tulokulmaa tarpeen mukaan näiden kolmen lähestymistavan välillä jopa suorituksen tai ottelun sisällä. Epätasapainoja on kuitenkin siis tarjolla ja näitä haitallisia epätasapainoisia kaninkoloja jäsennän jotenkin ehkä alla olevien kaavioiden tavalla.

 

Epätasapainoisia kaninkoloja kolmion kulmissa

 

Epätasapainoisia kaninkoloja kolmion reunoilla

 

Tässä taisi käydä nyt niin, että altistus Nätylle ja nätyläisten työskentelylle ja sen herättämä voimakas taide-elämys nosti näkyviin kokemuksen omasta tämänhetkisestä lähestymistapojen epätasapainosta. Vahva improvisoidusta taiteesta nouseva elämys tuntui vieraalta ja uhkaavalta, koska se nousi itselle vieraasta kulttuurista kaavion oikeassa nurkassa. Joudun nyt entistä vahvemmin myöntämään, sen että olen pääasiassa liikkunut yllä olevan kolmion vasemmassa reunassa ja seurauksena oma työkalupakki taitaa olla nyt tietynlaisessa epätasapainossa.

Ei varmaan olisi ihan väärin sanoa, että olen päätynyt oman yllä olevan kaavioni vasemman reunan kaninkoloon, jossa tuloksekkaasti toteutetaan ”tavoitteita ja rakenteita ilman iloa”. Tämä lienee aika tyypillinen keski-ikäisten kokemus ja olen kuullut, että tyypillisesti lääkkeeksi tähän haetaan punaisia urheiluautoja ja uusia parisuhteita. Tietynlaista huoletonta leikkiä varmaan nekin, vaikka niiden luovuudesta en ehkä ole yhtä vakuuttunut. Omaan tunne-elämykseen sisältyi vieraan kulttuurin ihailun lisäksi varmaan myös kateutta. Kateutta siitä, jonka koin ja tulkitsin vapautena, leikkinä ja luovuutena.

Luovuuden merkitystä omassa elämässäni pohtiessani huomasin kuitenkin, että itse asiassa olen varmaan tiedostamatta jo pidempään pyrkinyt kohti tuota kolmion luovaa oikeata alareunaa. Tällä hetkellä omat keskeiset harrastukset on olleet jo vuosia kitaralla musisointi ja valokuvaus, joissa molemmissa lähestymistavat on olleet pitkälti tavoitteista ja struktuureista vapaita. Urheilukin on vaihtunut kilpailullisista pallopeleistä joogan, retkeilyn ja taijin tyyppisiin meditatiivisiin liikuntamuotoihin. Eli omat harrastukset on selkeästi ottaneet etäisyyttä kolmion vasemman reunan tavoitteisiin ja struktuureihin.

Eli kiteytetysti tässä ei nyt ehkä olekaan mitään niin ihmeellistä. Näin livenä läheltä rohkeaa luovaa improvisaatiotaidetta ja koin vahvan elämyksen, kun nuoret uskalsivat leikkisästi heittäytyä tekemiseensä ilman 100 % selkeää tavoitetta ja struktuuria. Ihmeellisempää on ehkä oma tarve lokeroida ja kirjoittamalla jotenkin ottaa haltuun tämä oma kokemus. Herääkin kysymys, täytyykö elämää ottaa haltuun tai täytyykö sitä sanoittamalla ymmärtää? Ehkä heittäytyvillä ja leikkivillä virtuooseilla onkin se kyky muistuttaa meitä muita siitä, mikä elämässä on olennaista? Meidän elämä täällä maailman kaikkeudessa kiitävällä hiekan murusella on viime kädessä aika hämmentävän absurdi ja ihmeellinen juttu, joka saattaa lopulta paeta meidän kuvauksia ja määritelmiä. Saammeko sen kaikkein olennaisimman aikaan insinöörimäisesti analysoimalla tätä elämää tai taistelijana sotimalla ja kamppailemalla tärkeinä pitämistämme tuloksista? Olisiko elämässä olennaisinta kuitenkin yhteiset jaetut huolettomat hetket luovuuden ja leikin äärellä ilman sen suurempia tavoitteita tai analyyseja?

Ehkä jonain päivänä pääsen itsekin siihen leikkisyyden pisteeseen asti, että hylkäisin karkeat kolmiot ja jaottelut. Tätä uskallan kyllä vahvasti epäillä. Kissat ja sen pysyvät raidat vai miten se sanonta nyt menikään. Jatkan silti pyrkimistä kohti itselle sopivaa tasapainoa ja tällä hetkellä uskon, että haluan pitää luovat taide-elämykset paljon isompana osana omaa arkea jatkossa!

Suurkiitos teille nätyläiset ajatuksia ja tunteita herättävistä elämyksistä ja kokemuksista!